Opettajan tarinat identiteetin rakentajina

Opettajana työskentelen monien tarinoiden keskellä. Minulle kertyy paljon katkelmia ihmisten elämästä, perheistä, lapsista. Kerron luotettaville ystäville tainoita oppilaistani - toki suojelen lasten yksityisyyttä. Kunnioitan vaitiolovelvollisuutta.

Minun opettajuuteni muodostuu vaiheista, joilta kaikilta on kertynyt kokemuksia, joista olen kertonut kollegoille ja ystäville. Kuuntelin, kun kaksi yläkoulun opettajaa kertoi vauhdikkaasti oppilaistaan hurjia tarinoita. Mieleen jäävät hullut, poikkeavat tilanteet, joille voi nauraa jälkeenpäin. Joskus lapsen kohtalo surettaa. Kertomalla työstämme kokemusta osaksi ammattitaitoamme.

Kerroin väitöskirjassa omaa historiaani - kirjoitusaika oli 1999 - 2004. Jos nyt kirjaisin uranarratiivin, omaelämäkerran, se värittyisi tämän hetken näkökulmalla.

Vuorotteluvapaa irroitti minut koulusta ja tuskaisesta vääntämisestä,  tylsistymisestä. Sain kokea vapaalla, että oppiminen voisi olla hauskaa, kun olin turhautunut kehittämiseen ja uuden opetteluun.

Eräs kollega kysyi, että olenko vielä vapaalla, kun päivityksissäni on oudon postitiivinen sävy. Opetan pientä, hyvinkäyttäytyvää ja oppimisenhaluista luokkaa, joilla on asiat kunnossa. Luokkani tarina ei oikeastaan myötäile tämän päivän koulusta kerrottuja kauhutarinoita laisinkaan. Oikeasti kouluissa on todella paljon hauskoja, fiksuja, innostuneita lapsia ja nuoria.

Toki on kipeästi käyttäytyviä ja syrjäytyviä oppilaita. Lastenhuoltoa tarvitaan joidenkin lasten elämää parantamaan. Näyttää siltä, että koulussa on lapsia, joiden elämä tulee olemaan rankkaa ja täynnä kamppailua. Oletan että maahanmuuttajapoikien kotoutuminen voi tuottaa vaikeuksia. Mahdollisesti tämä on aihepiiri, josta ei paljon julkisesti puhuta. Ainoa keino mielestäni olisi miesohjaaja/nuorisotyöntekijä, joka tukisi harrastuksia vailla olevaa poikaporukkaa.

Me kerromme elämäntarinaamme, työurakertomusta aina uudesta näkökulmasta. Uupuneen opettajan on vaikea nähdä valoa työssään. Liian kiltti opettaja tekee kaiken mitä käsketään ja ottaa liikaakin tunteja - elämäntilanne pakottaa ahkeroimaan. Onnistumisen pakko ja yksintekeminen turhauttavat - kaikkeen ei yksi ihminen veny. Työhön liittyy myös jatkuvasti uusia vaatimuksia ja lisätehtäviä - vanhoista velvollisuuksista ei juuri luovuta.

Jokin tarina oppilaasta irtaantuu tietystä henkilöstä ja muuttuu miltei fiktioksi. "Kerran tapahtui ihan uskomaton juttu kun menin oppilaiden kanssa kaupunkiin. Oppilas kiipesi bussipysäkin katolle, oppilas käveli keskellä tietä vilkkaalla kadulla..." Joku kokemus vain muuttuu rakennustiileksi opettajuudessani - se ei kuulu enää tiettyyn lapseen. Tarinan alkuperäinen lapsi on jo kasvanut isommaksi ja voi olla täysin erilainen ja muuttunut.
Opettaja voi kertoa selviytymistarinoita - kommelluksista huolimatta on pärjätty.

"Opetin kerran yhdelle urheilijapojalle tunnin tukiopetuksessa, että kilometri on 1000 metriä." Tälläiset tarinat muokkaavat minua - muistan että jokin oppiminen voi vaatia aikaa.

Sain mahdollisuuden kertoa tästä teemasta Kasvatustieteen päivillä Helsingissä marraskuussa. Pohdin narratiivista identiteettiä. Miten me rakennamme itseämme kertomalla tarinoita? Meillä voi olla tarina itsestämme vanhempana, suomalaisena. Suomalaiset kirjoittavat paljon - sekin luo identiteettiä.

Opettaja, lähetä minulle sinua koskettanut tarina oma urasi varrelta. Olet ehkä pohtinut ja kertonut jostain kohtaamastasi oppilaasta tarinoita.
Kasvattaja lähetä tarina mieleen jääneestä kasvatustilanteesta lapsen kanssa.
Käsittelen tekstiäsi nimettömänä, vailla paikkakuntaa, esimerkkinä, tieteen aineistona.
Kiitos, jos innostut lähettämään.  helenaho@windowslive.com

Valoa ja varjoa koulussa

Opettaja-lehti 39 kertoo koulusta:

Ensin lensivät kynät, sitten tuolit ja pulpetti. On sanottava että opettajien lehti on kuvaillut viime vuosina napakasti arkea. Nyt on kuuma aihe tuo kouluväen keinojen vähäisyys. Romaanissani Kukaan ei huomaa mua (2011) kerron pojasta joka lyö opettajaa.
     Tapasin erään lapsen (X), joka löi. Seurasin tarkkaan hänen kasvojaan, kun keskustelin hänen ja lyödyn lapsen kanssa. Huomasin sen että tämä lyöjä oli aika herkkä perimmiltään. Hän kertoi että häntä saa lyödä. Juttu päättyi siihen, että hän vaikutti ymmärtäväiseltä. Luulen, etten unohda hänen kasvoillaan liikkunutta surua. Hoidimme asiaa niin, että kiusattu lapsi sai hyvän mielen. Silti minulle jäi huoli tuosta kiusaavasta lapsesta. Toivoisin että hän vahvistuisi fiksussa käytöksessä. Kuulostaa ihan raamatulliselta. Tänään sanoi X:lle että sä olet hyvä tyyppi. Toivoisin, että hän saisi kehuja!
      Jos olet uusi oppilas isossa koulussa, vahvan näköinen, hiukan tappelijan kokoinen, sinua yllytetään painimaan. Anna hiukan köniin tolle. Lyö tota. Leikillään sanotaan, kehoitetaan. No joskus nujakka syntyy.
     Isommilla oppilailla on hyväntahtoista tönimistä aika usein. Kun en tunne oppilaita,  yritän kieltää, mutta paljoa keinoja minulla ei ole tuuppimisen estämiseksi. On helpompi ohjata nuoria, jos tuntee heidät.
     Meidän talossa on joitakin aikuisia, jotka tuntevat paljon lapsia ja nuoria ja toimivat resurssina. Tälläisellä henkilöllä voi olla myös rauhallinen tapa komentaa lapsia. Tuollainen resurssi on arvokas. Lisäksi tietysti toivoo että koko ison koulun henkilökunta jaksaa ohjata lapsia ja nuoria fiksusti ja jämäkästi kohti oikeaa käytöstä.
      Joskus pitäisi tehdä yhteistyötä eri luokkien välillä, jotta oppilaat tutustuisivat toisiinsa hyvissä merkeissä. Pelaisivat yhdessä tai opiskelisivat porukalla. Aika helppo järjestää. Tosin suuri yhtenäiskoulu koulu on monimutkainen organisaatio.
     Opettaja-lehden jutussa opettaja yrittää saada haittaavan kännykän tai puukon pois. Ei ole lupaa ottaa sitä. Miten minä toimisin? Ottaisin, jos tavara todella haittaa. Toisista lapsista ei saa ottaa luvatta kuvia. Voi ihanuus, kun omilla oppilailla sattuu olemaan hyvät tavat. Toivon, että opettajien ei tarvitse kutsua poliisia, jos ekaluokkaisen puukko heiluu. Pitää olla terve järki mukana kasvatuksessa. Maltillinen tavaran takavarikointi ja palautus sitten kun tilanne on ohi iltapäivällä.
     Melkoista neuvottelua koulu vaatii nykyään. On hyväkin puhua ja selittää. Se vie open voimia. Yhteistyössä eri kasvattajien kanssa selvitään niin hyvin kuin yhteiset rahkeet riittävät.
     Eräs Valtiotieteen maisteri kirjoitti Opettajassa (39) että koulukurin sijaan pitää puhua opetusmenetelmistä. Levottomassa tilanteessa opetusmenetelmien täytyy olla aika taikurimaisia, että ne yksin tekevät rauhan ja motivaation luokkaan. Hyvä opetustilanne vaatii joskus toisen aikuisen rauhoittamaan hyvin villiä oppilasta tai taltuttamaan kapinaa. Riehuva lapsi tarvitsee rauhoittumisnurkan ja jonkun joka katsoo perään.