Kasvatan "nettipoliiseja"

Minulle on tärkeää luoda yhteisön tuntu ja yhteispelin konkretia luokassa.  En tykkää, että lapset istuvat erikseen, kun tulevaisuus on kuitenkin tiimityötä. Tärkeää on, että he puhuvat opittavasta asiasta muun juoruilun ohella.  Tuntuu hyvältä, kun he ratkovat tehtäviä yhdessä –  aivot työskentelevät opittavan asian kimpussa. Pieni juttelu sopii tilanteeseen. 

Joskus olen kokeillut hiljaisia hetkiä – esim. silloin, kun opettan uuden asian tai annan ohjeita. Lukuhetki  kiinnostaa kaikkia kirjastoreissun jälkeen. Saatan itse poiketa vaikka monistuskoneella ja luokassa luetaan hiljaa.  Minulle tulee nöyrä olo – olen opettanut lapsukaiset lukemaan. Osa toki luki jo kouluun tullessaan. Monipuolinen lukutaito on maittava eväs matkalla. Lukeminen muodostaa identiteettiä, muokkaa mielen sisältöä, antaa nautintoa, auttaa kommunikoinnin hiomisessa, opettaa suomea.

Myös kirjoitustaito on kehkeytynyt lapsille pikkuhiljaa. Helposti jokin taito jämähtää –  osaan tämän ei tarvitse yrittää parantaa. Käsiala voi olla melkoista lipsumista. Tarinan pituus voi jäädä pariin riviin. Mutta runsaat harjoitukset parantavat tulosta ja lukeminen lisää kirjoitustaitoa. On myönnettävä, että kirjoittamisen opiskelu vaatii rauhallisia hetkiä. Kiireettömyys on harvinaista herkkua nykykoulussa.

Nautin siitä kun kerron oppilaille kiehtovia tietojuttuja ja opastan kohti tulevaa. Toivon, että heistä tulee "nettipoliiseja", jotka eivät loukkaa toisia netissä vaan ohjaavat tyylikkäästi muitakin.

Nettietikettiä pitää opettaa ihan koko peruskoulun ajan. Aloitamme tietokoneen oikeasta käytöstä ja etenemme julkaisun pohtimiseen – kuka näkee tekstin, loukkaako teksti? Virtuaalisen todellisuuden hahmottaminen vaatii harjoittelua. Eräs oppilas määritteli netin tietometsäksi. Lisäksi se on viihdemesta, valheviidakko, tiedonpuu. Suunnistustaitoa tarvitsevat kasvattajat ja lapset.

Pieni lapsi voi chattailla porukassa. Puhelin naputtaa viestejä vaikka kuinka myöhään yöhön ja kieli saattaa olla rumaa ja halventavaa. Vanhempien tulee lukea koululaisen viestejä, ettei lapsi luule, että hän voi levittää kiroiluviestejä. Tunteettomuus ei saa levitä lasten maailmaan.

Sadut ja kertomukset. Niistä puhuvat viisaat opettajat. Minun pitää yrittää ehtiä lukea oppilaille. Jos saisi pari lisätuntia äikkään, niin voisi tuoda lisää sadun ja tarinan maailmaa lapsille. Askartelua, piirtämistä, veistämistä, valokuvausta, lautapelejä, näytelmiä, riidatonta yhteiselämää. Iltapäiväkerho on hyvä lisä lapsen päivään.

Haluan viedä lapsia taiteen luokse, teatteriin, sirkukseen, konserttiin, museoihin. Koskaan en voi tietää millainen tulevaisuus lapsella on ja jokin idea voi jäädä heille kytemään ja ohjata eteenpäin.  Mieheni kävi lapsena kokeiluperuskoulua ja innostui elektroniikasta jo koululaisena. Elämys jää mieleen. Taiteen avulla saamme välähdyksiä kulttuurin suurista saavutuksista, jotka saamme kukin ottaa omalla tavallamme vastaan.

Luokassa opimme perusasioita. Erityisesti matikka vaatii ponnistelua ja elämyksiä, että oppisi jotain hyvin.  Keväällä Tampere tarjoaa matikkaakin Vapriikissa Bagdad-työpajassa. Huhtikuussa voisi mennä  musiikkidraamasta suoraan kalatapahtumaan – kalojen tuntemista ja musiikkia Filharmoniassa! Elämän perusasioita – ruoka ja taide.

Kun joskus jää eläkkeelle, tulen kaipaamaan yhteisöllisyyttä, jota koulussa on parhaina hetkinä. Joku lukee open pöydän alla, joku laskee laskuja lattiatyynyillä, joku kuiskii hyvää juttua vitsikirjasta, loikoillaan hiihtopäivän jälkeen posket punaisina. Kiireettä.

Hiihtopäivän riemua.

Leikki on lasten työtä.

Kapinaa lasten parhaaksi!

Lapset on ihania! Yleensä, usein, aina, oikeesti. Tää koulusysteemi vain on niin tiukka, että lapsi väsyy ja kiukuttelee, kun oppitunnilla tulee liian etäistä tai vaikeaa tietoa pää täyteen. Kieliopilla päähän! Verbi, nomini, possessiivisuffiksi ei oikein ole lapsen maailman tärkein juttu. On hienoa osata omaa kieltä ja oppia muita kieliä, mutta miten me muuttaisimme koulua lasta kiinnostavammaksi ja oppimista suosivaksi. Tunnetta mukaan, niin oppiminenkin vahvistuu. Aika kova kiire on ja hitaasti oppiva lapsi on hädässä

.

Tarkoitan leikkimisellä sitä, että opetetaan faktat otsa rypyssä, mutta sitten löydetään tuokio soveltamiseen leikissä, lautapelissä, tietokoneharjoittelussa. Katsotaan lämpömittaria, kokeillaan liukeneeko sokeri veteen, tutkitaan, läträtään materiaaleilla, kosketellaan savea. Muovaillaan maapallo ilmapallon päälle paperista ja liisteristä. Muotoillaan Suomen kartta, jota saa koskea. Leikitään kauppaa ja yhteiskuntaa. Joku kehuu, että juonellinen opetus on lapselle helpompaa – kertomuksia on jopa Matikka-kirjassamme!

Tavallisella oppitunnilla ei ehdi soveltaa kovin paljon. Oppikirja sisältää tietoa ja kirjaa käyttäen on helppo mennä kuin juna oppitunti kerrallaan monia asioita läpi. Opettaja ei jaksa pystyttää sirkusta jokaista tuntia varten. Luokanopettaja ei voi luoda uutta oppimateriaalia tietokoneella jokaista tuntia varten, kun jo puhelut asiantuntijoiden ja vanhempien kanssa voivat viedä tunteja viikossa. Sähköposti ja sähköinen reissuvihko nappaavat aikaa päivittäin. Tuntien valmistelu ja kokeiden korjaaminen vaativat osansa. Joskus pitää mennä opiskelemaan uutta, ettei ihan uraudu opettajantuoliinsa. Tahdon, että kustantajat tekevät upeaa oppimateriaalia tietokoneille.

Tahdon, että oppilailla on käytettävissä riittävästi tietokoneita. Myös kotona. Perusasioita voisi lukea kotona tietokoneelta open ohjeen mukaan ja koulussa voitaisiin kehitellä tietoja ja taitoja syvemmiksi.

Joku opettaja voisi sanoa: Opetussuunnitelmaa ei  tarvitse muuttaa. Tietotekniikka ei tuo mitään uutta oleellista. Kaikki on hyvää niin kuin se on aina ollut. Oppikirjoja vain lapsille ja se on siinä. Kouluviihtyminen ei vaadi panostusta – alakoulussa viihdytään kyllä. Kumma kyllä, vanha kapinahenkeni herää henkiin ja olen eri mieltä.

Koulu vaikuttaa lapsen identiteettiin – miten peruskoulu tukee henkisesti vahvaksi kasvamista? Koulu määrittelee lapsen numeroin ja moni opettaja olisi valmis antamaan numeroita jo 3. tai 4. luokkalaisille oppilaille. Numerot sopivat kokeneemmalle koululaiselle, kun itsetuntoa on jo hiukan kasvanut.

Koulutyön kiire kyynistää opettajia. Hoidettavia asioita on kukkuroittain. Tökkivä tietokoneohjelma kiukuttaa maikkoja. Liikaa tietoteknistä osaamista vaaditaan – sanoo joku. Luokat käyttävät tietokoneita hyvin eri tavoin alakoulussa. Oppilaat tarvitsevat monipuolisia taitoja tulevaisuudessa. Perustaitoja. Minäkin olen ollut hyvin kyyninen. Mutta lasten kanssa saa huomata, että he ovat nauravia ja itkeviä. Heitä varten vielä nämä vuodet. Töissä.

Opettajan tarinat identiteetin rakentajina

Opettajana työskentelen monien tarinoiden keskellä. Minulle kertyy paljon katkelmia ihmisten elämästä, perheistä, lapsista. Kerron luotettaville ystäville tainoita oppilaistani - toki suojelen lasten yksityisyyttä. Kunnioitan vaitiolovelvollisuutta.

Minun opettajuuteni muodostuu vaiheista, joilta kaikilta on kertynyt kokemuksia, joista olen kertonut kollegoille ja ystäville. Kuuntelin, kun kaksi yläkoulun opettajaa kertoi vauhdikkaasti oppilaistaan hurjia tarinoita. Mieleen jäävät hullut, poikkeavat tilanteet, joille voi nauraa jälkeenpäin. Joskus lapsen kohtalo surettaa. Kertomalla työstämme kokemusta osaksi ammattitaitoamme.

Kerroin väitöskirjassa omaa historiaani - kirjoitusaika oli 1999 - 2004. Jos nyt kirjaisin uranarratiivin, omaelämäkerran, se värittyisi tämän hetken näkökulmalla.

Vuorotteluvapaa irroitti minut koulusta ja tuskaisesta vääntämisestä,  tylsistymisestä. Sain kokea vapaalla, että oppiminen voisi olla hauskaa, kun olin turhautunut kehittämiseen ja uuden opetteluun.

Eräs kollega kysyi, että olenko vielä vapaalla, kun päivityksissäni on oudon postitiivinen sävy. Opetan pientä, hyvinkäyttäytyvää ja oppimisenhaluista luokkaa, joilla on asiat kunnossa. Luokkani tarina ei oikeastaan myötäile tämän päivän koulusta kerrottuja kauhutarinoita laisinkaan. Oikeasti kouluissa on todella paljon hauskoja, fiksuja, innostuneita lapsia ja nuoria.

Toki on kipeästi käyttäytyviä ja syrjäytyviä oppilaita. Lastenhuoltoa tarvitaan joidenkin lasten elämää parantamaan. Näyttää siltä, että koulussa on lapsia, joiden elämä tulee olemaan rankkaa ja täynnä kamppailua. Oletan että maahanmuuttajapoikien kotoutuminen voi tuottaa vaikeuksia. Mahdollisesti tämä on aihepiiri, josta ei paljon julkisesti puhuta. Ainoa keino mielestäni olisi miesohjaaja/nuorisotyöntekijä, joka tukisi harrastuksia vailla olevaa poikaporukkaa.

Me kerromme elämäntarinaamme, työurakertomusta aina uudesta näkökulmasta. Uupuneen opettajan on vaikea nähdä valoa työssään. Liian kiltti opettaja tekee kaiken mitä käsketään ja ottaa liikaakin tunteja - elämäntilanne pakottaa ahkeroimaan. Onnistumisen pakko ja yksintekeminen turhauttavat - kaikkeen ei yksi ihminen veny. Työhön liittyy myös jatkuvasti uusia vaatimuksia ja lisätehtäviä - vanhoista velvollisuuksista ei juuri luovuta.

Jokin tarina oppilaasta irtaantuu tietystä henkilöstä ja muuttuu miltei fiktioksi. "Kerran tapahtui ihan uskomaton juttu kun menin oppilaiden kanssa kaupunkiin. Oppilas kiipesi bussipysäkin katolle, oppilas käveli keskellä tietä vilkkaalla kadulla..." Joku kokemus vain muuttuu rakennustiileksi opettajuudessani - se ei kuulu enää tiettyyn lapseen. Tarinan alkuperäinen lapsi on jo kasvanut isommaksi ja voi olla täysin erilainen ja muuttunut.
Opettaja voi kertoa selviytymistarinoita - kommelluksista huolimatta on pärjätty.

"Opetin kerran yhdelle urheilijapojalle tunnin tukiopetuksessa, että kilometri on 1000 metriä." Tälläiset tarinat muokkaavat minua - muistan että jokin oppiminen voi vaatia aikaa.

Sain mahdollisuuden kertoa tästä teemasta Kasvatustieteen päivillä Helsingissä marraskuussa. Pohdin narratiivista identiteettiä. Miten me rakennamme itseämme kertomalla tarinoita? Meillä voi olla tarina itsestämme vanhempana, suomalaisena. Suomalaiset kirjoittavat paljon - sekin luo identiteettiä.

Opettaja, lähetä minulle sinua koskettanut tarina oma urasi varrelta. Olet ehkä pohtinut ja kertonut jostain kohtaamastasi oppilaasta tarinoita.
Kasvattaja lähetä tarina mieleen jääneestä kasvatustilanteesta lapsen kanssa.
Käsittelen tekstiäsi nimettömänä, vailla paikkakuntaa, esimerkkinä, tieteen aineistona.
Kiitos, jos innostut lähettämään.  helenaho@windowslive.com

Valoa ja varjoa koulussa

Opettaja-lehti 39 kertoo koulusta:

Ensin lensivät kynät, sitten tuolit ja pulpetti. On sanottava että opettajien lehti on kuvaillut viime vuosina napakasti arkea. Nyt on kuuma aihe tuo kouluväen keinojen vähäisyys. Romaanissani Kukaan ei huomaa mua (2011) kerron pojasta joka lyö opettajaa.
     Tapasin erään lapsen (X), joka löi. Seurasin tarkkaan hänen kasvojaan, kun keskustelin hänen ja lyödyn lapsen kanssa. Huomasin sen että tämä lyöjä oli aika herkkä perimmiltään. Hän kertoi että häntä saa lyödä. Juttu päättyi siihen, että hän vaikutti ymmärtäväiseltä. Luulen, etten unohda hänen kasvoillaan liikkunutta surua. Hoidimme asiaa niin, että kiusattu lapsi sai hyvän mielen. Silti minulle jäi huoli tuosta kiusaavasta lapsesta. Toivoisin että hän vahvistuisi fiksussa käytöksessä. Kuulostaa ihan raamatulliselta. Tänään sanoi X:lle että sä olet hyvä tyyppi. Toivoisin, että hän saisi kehuja!
      Jos olet uusi oppilas isossa koulussa, vahvan näköinen, hiukan tappelijan kokoinen, sinua yllytetään painimaan. Anna hiukan köniin tolle. Lyö tota. Leikillään sanotaan, kehoitetaan. No joskus nujakka syntyy.
     Isommilla oppilailla on hyväntahtoista tönimistä aika usein. Kun en tunne oppilaita,  yritän kieltää, mutta paljoa keinoja minulla ei ole tuuppimisen estämiseksi. On helpompi ohjata nuoria, jos tuntee heidät.
     Meidän talossa on joitakin aikuisia, jotka tuntevat paljon lapsia ja nuoria ja toimivat resurssina. Tälläisellä henkilöllä voi olla myös rauhallinen tapa komentaa lapsia. Tuollainen resurssi on arvokas. Lisäksi tietysti toivoo että koko ison koulun henkilökunta jaksaa ohjata lapsia ja nuoria fiksusti ja jämäkästi kohti oikeaa käytöstä.
      Joskus pitäisi tehdä yhteistyötä eri luokkien välillä, jotta oppilaat tutustuisivat toisiinsa hyvissä merkeissä. Pelaisivat yhdessä tai opiskelisivat porukalla. Aika helppo järjestää. Tosin suuri yhtenäiskoulu koulu on monimutkainen organisaatio.
     Opettaja-lehden jutussa opettaja yrittää saada haittaavan kännykän tai puukon pois. Ei ole lupaa ottaa sitä. Miten minä toimisin? Ottaisin, jos tavara todella haittaa. Toisista lapsista ei saa ottaa luvatta kuvia. Voi ihanuus, kun omilla oppilailla sattuu olemaan hyvät tavat. Toivon, että opettajien ei tarvitse kutsua poliisia, jos ekaluokkaisen puukko heiluu. Pitää olla terve järki mukana kasvatuksessa. Maltillinen tavaran takavarikointi ja palautus sitten kun tilanne on ohi iltapäivällä.
     Melkoista neuvottelua koulu vaatii nykyään. On hyväkin puhua ja selittää. Se vie open voimia. Yhteistyössä eri kasvattajien kanssa selvitään niin hyvin kuin yhteiset rahkeet riittävät.
     Eräs Valtiotieteen maisteri kirjoitti Opettajassa (39) että koulukurin sijaan pitää puhua opetusmenetelmistä. Levottomassa tilanteessa opetusmenetelmien täytyy olla aika taikurimaisia, että ne yksin tekevät rauhan ja motivaation luokkaan. Hyvä opetustilanne vaatii joskus toisen aikuisen rauhoittamaan hyvin villiä oppilasta tai taltuttamaan kapinaa. Riehuva lapsi tarvitsee rauhoittumisnurkan ja jonkun joka katsoo perään.

Tarinat luovat opettajan

Katselin Helsingin Kasvatustieteen päivien ohjelmaa (kasvatustieteenpaivat2012). Päivien aihe "Vuorovaikutus kasvatuksen kentillä" kuulostaa tarpeelliselta. Oma väitöskirjani( Helenan väitös) pohtii oppilaan ja opettajan välistä vuorovaikutusta, josta haastateltavat kertovat omia narratiivejaan, tarinoitaan, kokemuksiaan.

Huomasin teeman Tutkimisen, oppimisen ja kasvatuksen kertomuksia -ryhmässä.
Kirjoitin blogiin jutun tarinoista (23.7.). Opettajuus muodostuu narratiiveista, kohtaamisesta syntyneistä tarinoista. Haastattellessani tutkimukseeni osallistuvia opettajia huomasin, että noviisiopettajalle tarinat omasta lapsuuden koulutodellisuudesta antoivat lähtökohtia oppilaan kohtaamiseen.

Voisiko opettajan rooli koostua tarinoista? Opettajankoulutuksessa nuori aikuinen omaksuu roolin - toiset luontevasti ns. perinteisen opettajan roolin ja toisille syntyy kyseenalaistava näkemys ja oma vahva persoonallinen ote. Erilaisilla opettajilla on omat taustansa, kertomukset, kodin perinteet, asenteet. Heillä on lapsuudessa ja nuoruudessa ollut oppilaan rooli (kiltti, kapinallinen jne.).
Työssä kokemuksesta syntyvä tarinapaketti on joskus jopa liikaa opettajalle. Sensitiivinen opettaja jopa on nääntyä rankkojen lapsikohtaloiden kohtaamisessa. Tässä tarvitaan opettajalle vertaistukea, että oppii ammatilaisroolin eikä ota jokaista tapausta liian henkilökohtaisesti.

Tein omista työkokemuksista romaanin Kukaan ei huomaa mua (2011, omakustanne). Siinä koetut lapsikohtalot on sulautettu fiktiivisiksi hahmoiksi. Romaanin aihepiiri lähtee kohtaamistani oppilaista, joista on syntynyt vahvoja tunnepohjaisia tarinoita mieleen.  Olen kuullut että joku lukija on kokenut romaanin ahdistavaksi ja myös realistiseksi.

Kerron romaanissa pääasiassa opettajan kokemuksista koulussa. En juuri ajattele, että oppilas luo tarinoita kohtaamistaan opettajista.

Romaanini on kaukana tieteestä. Toisaalta opettaja-tutkijan realistinen kouluromaani sisältää narratiiveja oppimisen arkitilanteista ja konflikteista. Ristiriitaiset tapahtumat jäävät kasvattajan mieleen. Kai ne jättävät jäljen myös oppilaan muistiin.
Opettajan työssä tulee seuraavan vuosikymmenen aikana olemaan uuvuttavia piirteitä yleisesti. Tietty individualismi tekee sen, että nykyiset vanhemmat näkevät koulun erilaisena kuin aiempien sukupolvien perheet. Koulun sääntöjä ja normeja saatetaan väheksyä. Ennen kertomus koululusta oli yhtenäisempi. Uskottiin, että koulutus tuo nuorelle aikanaan työpaikan. Vanhemmat hoitivat kotikasvatusta ja koulu opetti asioita. Nyt meillä on tiedonhakuun runsaasti keinoja missä vain, on yksilöllisiä vaihtoehtoja kaikilla perheillä.

Joskus oppilaan vanhempi voi käyttää vaikkapa huumeita, haluta lapsen mukanaan shoppailemaan milloin vain, lomailla pitkään kesken vuoden lapsen kanssa. Opettaja edustaa perinteen vaalijaa, sääntöjen antajaa, häneltä voidaan vaatia hyvää palvelua juuri tietylle lapselle. Koululta odotetaan myös tuoretta faktaa, hienoa opetusteknologiaa. Lapsi kohtaa auktoriteetin ehkä ensi kertaa elämässään, kun opettaja pyytää istumaan hiljaa (edes ohjeiden antamisen ajan). Koulun tarinaan vaikuttaa myös monikielisten oppilaiden mukanaan tuoma kulttuuri. Opettajilla saattaa olla hyvin monia tarinoita eri kulttuurien oppilaista.

Käsitykseni tarinasta, narratiivista on epätieteellinen.  Minulle opettajuus on sitä, että voin tietoisesti säädellä rooliani koululuokassa/koulun ulkopuolisessa opetuksessa. Tapaan oppilaitani päivittäin ja tietovarantoni, kokemuspohjainen materiaali, muistiinpanot heistä lisääntyvät jatkuvasti (6 vuoden ajan). Yhtenäiskoulussa oppilaat ovat 9 vuotta kanssamme. Pyrin huomaamaan heidän yksilöllisen tapansa oppia ja ohjaan heitä motivoitumaan opiskeluun ja tuen heitä näkemään oppimisen hauskana ja myös ahkerointia vaativana. Luon heille mahdollisuuden nähdä opiskelun mahdollisuutena luoda oma identiteetti, oma positiivinen tarina itsestä. 

Kasvatustieteilijä kerää haastateltavalta narratiiveja oppimisesta, koulusta, kasvamisesta ja analysoi niitä, tekee taulukoita, etsii merkityksiä. Opettajana kyselen jatkuvasti oppilailta heidän tietojaan, kokemuksiaan, käsityksiään. Kysyn:  Mitä sinulle tulee mieleen tästä? Opetuskeskustelu on maailman rakentamista sanoilla. Onneksi kuvat ja kartat saapuvat luokkaan mm. videotykin avulla. Tiedon rakentuminen lapsen mieleen vaatii sitä, että hänellä on jokin käsitys asiasta, jota hän tarkentaa kuulemansa tiedon avulla. Jos lapselle herää oma kysymys, johon hän haluaa vastauksen, hän muodostaa omaa tietopääomaansa.

Nopean tiedonvälityksen aikana on hyvä säilyttää opetuspuhe, ääneen lausutut käsitykset, arvailut, hapuilut, jotta voidaan etsiä lisää tietoa ja tarkentaa käsityksiä. Lapsiryhmä istuu ringissä ja pohtii ja kuvailee omia käsityksiään - se on tarpeellista puuhaa. Kohtaaminen konkreettisesti ja keskusteleva vuorovaikutus ei vanhene.

Opetan aluksi lapsen lukemaan, kuuntelemaan, kirjoittamaan, käyttämään tiedonhaun menetelmiä. Siispä luokanopettajan työ on aika vallankumouksellista näiden kohtaamiensa oppilaiden kohdalla.  On mahtavaa nähdä, kun joukko 10-vuotiaita lukee 100-sivuisen kirjan parissa päivässä koulussa. (Kiitos ,Tuula Kallioniemi, Reuhurinne-kirjoista!)Toki oppimisessa on mukana myös lapsen lähiympäristö, vanhemmat ja suku, vertaisryhmä, media. Joku lapsi osaa jo paljon ennen ekaluokalle tuloaan.

Koulukustannukset taitavat olla taas säästökohteena.
Mutta arvokas työ jatkuu.

 



Meidän luokassa on liitutaulu!



Uusi tyyli työssä ja puhtia romaanin hiomiseen!

Syys on käynnistynyt vauhdilla koulussa. Opettelen uutta tyyliä, jossa teen paljon töitäni koulun jälkeen töissä enkä kiikuta niitä kotiin.

Toivon yhä, etten pura tyytymättömyyttäni oppilaille, sillä he ovat tehneet hommansa tai unohtaneet, mutta minä vain huomautan siitä asiallisesti. Pyrin ohjaamaan lapsia työntekoon, sitkeään aikataulujen seuraamiseen ja vastuunottamiseen. Ei unohdeta uteliasta ja iloista fiilistä. Lapset ovat mahtavia ratkomaan ongelmia, joita havaitsen luokan varusteissa tai muuten vain pohdin ääneen. Oli hauska nähdä tänään, kuinka he kehuivat toisiaan, kun saivat hoitaa tuokion matikan opetusta videotykillä opettajan roolissa.

Kun kerroin kaatuneeni pyörällä päin liikennemerkkiä, eräs lapsi sanoi ulos mennessään: Mitä tästä opimme? Ei pidä tehdä kahta asiaa yhtä aikaa. Olin katsellut keskikaupungin vilinässä outoa telttaa liian keskittyneesti.

Vapaalla korjailen romaania, joka on jo saanut uuden nimen. Yksinäisen naisen puutarha häilyy yhä mielessäni työnimenä. Uusi nimi hehkuu pimeää. Valoa romaanin henkilölle tuovat uudet tuttavat ja suku, joka löytyy Raumalta. Pitää pyytää ystäviltä kommentteja romaanin tekstiin ja kokonaisuuteen. Kuulostaako minun "raumani" lainkast raumalaisen suuhun sopivalta? Sekoittuuko Tampereen murteeseen oma lounaismurteeni?

Kirjoittaminen pursuu yritystä ja oppimista. Kirjailijaystävä muistutti, että hioa pitää, niin että teksti on "valmista", kun se lähtee etsimään julkisuutta ja lukijaa.

Luen myös ystävien fiktiivisiä tekstejä. Ulkopuolisena näen jotain ja voin auttaa tekstin nytkähtämisessä kohti hiottua tulosta.

Minun on vaikea heti hyväksyä osuvaa kritiikkiä omasta tekstistä, mutta samalla olen kiitollinen kommenteista, joiden avulla kerrotun hämäryydet aukeavat lukijalle paremmin. Itse voi sokeutua epämääräisille lauseille ja turhille sanoille.

Englannin kieli on mielessäni. Ystävällinen kielenopettaja sanoi, että hyvä olisi osata useita kieliä - siispä esnpanjan kuuntelu-cd soikoon!

Opettaja rakentuu ja rasittuu tarinoista

Mikä opettajuudessa kuormittaa? Opettajalle kertyy kokemuksia lapsista ja heidän tilanteistaan. Ajan kuluessa lapsi kasvaa nuoreksi ja aikuiseksi. Onneksi moni entinen oppilaani on löytänyt jatko-opinnot ja kavereita ja ehkä saanut puolison ja lapsen.

Kuulen tarinan oppilaasta, joka kuolee nuorena aineiden väärinkäyttöön. Muistan viimeksi nähneeni hänet koulun päättäjäispäivänä vuosia sitten humalassa. Muistan, kuinka hän pelkäsi kesäloman tuloa, sillä hänellä ei ollut helppoa kotonakaan. Muistan hänen virnistyksensä.

Jonkun lapsen tarinassa on näpistelyä. Joku lapsi koki kotona huonoa kohtelua. Jonkun lapsen sairaus on tuottanut päivittäin huolta koulussa. Minulle välittyy tarinoita myös muista lapsista, joita tapaan työssä. Jonkun lapsen pulmallinen tilanne jatkuu vuosia ja mietimme ratkaisuja jokaisena viikkona eri aikuisten kanssa.

Meitä opettajia ei juuri valmenneta kohtaamaan ihmiskohtaloita. Jossain vieläkin luullaan että opettaja vain opettaa. Opettaja kohtaa perheitä, joista suuri osa tekee parhaansa kotona lapsen kanssa ja tukee ja arvostaa kasvatustyötä. Sitten on perheitä, joista tulee kiukkuisia viestejä opelle.

Opettajuus on ihmissuhdetyötä. Miten siinä voisi valmentaa itseään? "Älä välitä menneiden vuosien kokemuksistasi." "Unohda menneet." "Ole valoisa ja iloinen ope." "Älä rasita itseäsi suremalla sitä, ettet ehdi auttaa oppilaita riittävästi." "Älä pura mieltäsi työtovereille, sillä he eivät ehkä jaksa kuunnella." Open päässä käy kova räpätys. Tietysti on hyvä, jos kasvattaja ei mieti liikoja, vaan menee tyynenä seuraavaan päivään.

Työnohjausta voi saada joskus. Mielestäni työnohjausta pitäisi olla aina tarjolla, jos tarinataakka kasvaa liian rasittavaksi eikä ope saa itseään rentoutumaan ja yöunet häiriintyvät. Työhyvinvointi auttaa jaksamaan ja uusiutumaan. Liikunta ja piristävät harrastukset kuuluvat vapaa-aikaan, jonka arvo kasvaa opettajan ikääntyessä. Vietän laatuaikaa uima-altaassa polskiessani tai taidemuseon valoisissa saleissa.

Mielestäni myös nuoren opettajan on hyvä vaalia harrastuksiaan, vaikka perhe kasvaisikin. Työhön liittyvä pettymys voi musertaa, jos työhön uhraa paljon energiaa. Nuorena opettajuus on hauska seikkailu, kun innolla yrittää tarttua jokaiseen haasteeseen.

Työssä on jatkuva uuden oppimisen vaatimus. Arviointiohjelmat muuttuvat ja tietokonetaitoja saa päivittää usein, sillä lapset elävät tätä päivää ja tulevaisuutta. Myös kasvatustietoa pitää hankkia lisää -     erityisopetuksen informaatio on tarpeen. Oman opetusaineksen hallinta vaatii työtä - omat opinnot vanhenevat.

Olisi hyvä ajoissa kehittää opettajuuteen vaihtoehtoja yli 50-vuotiaille luokanopettajille. Työaikaa pitäisi voida suunnitella sujuvasti ja olisi hyvä kokeilla erilaisia ratkaisuja. Opettajia voisi olla esimerkiksi kolme ja luokkia kaksi, jolloin työaikaa voitaisiin jakaa radikaalimmin. Jos tekee lyhennettyä työaikaa, pitäisi voida järjestää myös arkivapaita, jolloin voi keskittyä vaikkapa vanhenevien sukulaisten asioiden hoitamiseen.

Kunpa oppisin!

Aloitin kirjoittamaan englannin kielistä blogia. Pyörin blogin ulkoasun muokkauksessa kuin hullun paroonin sokkelopuutarhassa. Kun yritän hallita tietotekniikkaa, törmään osaamattomuuteeni. Aion oppia teknisesti hallitsemaan taustojen muotoilun säätöjä.

Englanniksi kirjoittaminen herätti oivaltamaan, että olen taapertanut vuosia tilanteessa, jossa en ole juuri oppinut uutta. Vaikea anlysoida, mikä johtaa vuoraamaan arkensa viihteellä ja hakemaan itselleen helppoja ratkaisuja. Olen antantut itselleni luvan levätä, heittäytyä rennoksi työpäivien jälkeen. Olen kaiketi hakenut viihteestä turvaa vaativan työelämän vuoksi.

Työssä on opittava päivittämään tietojaan ja taitojaan ja siedettävä vaikeita, vaativia asioita. Opettajan pitää hymyhuulin kohdata ristiriitaisia tilanteita. Toisinaan tulee hillitä omia tunnereaktioitaan ja kulkea tiukan maikan ystävällisessä roolihahmossa pitkin talon käytäviä henkisesti joustavana.

Toisaalta esim. erityislapsia koskevat tieto autismin kirjosta, Nepsylapsista on ollut kiinnostavaa. Tavallaan diabetestietous on avartanut mieltäni. Opetustilanteen organisointia koskeva tietous on auttanut työn sujumisessa.

Ystäväni Carol tarjosi vinkin :
The Elements of Style (1918), William Strunk, Jr. & E. B. White
The Elements of Style
Uskon että kirjasta on hyötyä. Joudun tutkimaan tuttujenkin sanojen oikeinkirjoituksen, mutta juuri nyt tämän ihastuttavan pitkän kevätlomani jälkeen jaksavan olla hieman perustellisempi. En varmasti pysty ilmaisemaan itseäni kaunokirjallisesti englanniksi, mutta tahtoisin oppia kirjoittamaan kunnollista kieltä, jossa on järkeviä verbejä ja hyvää, selkeää ilmaisua. Onko liikaa toivottu?

Luultavasti loppuelämäni joudun vapaa-ajalla taistelemaan erilaisten aikaa vievien asioiden kanssa: metsätyöt, kaunokirjallisuuteen syventyminen, kirjallinen tuottaminen, Internetin loputtomat artikkelit, tietokirjallisuus, kuvataiteen ihailu, kielet, sosiaalinen elämä, kodinhoito. Työelämä vaatii sen ajan kuin se vie, mutta uskon että kiireisyys ja asioiden tärkeysjärjestyskamppailu jatkuu eläkeläiselläkin.

Voi olla että yritys kirjoittaa englanniksi kuivuu kokoon kuin omena ojan pohjalla, mutta aina voi yrittää.

Tämä kuva on Torromolinoksesta. Vuorotteluvapaa antoi mahdollisuuden katkoa rutiineja, kävellä valoisilla kuivilla kaduilla kesävaatteissa tammikuussa kevyellä mielellä mukavan puolison seurassa. Kaunis turhuus!

Ope huomaa! Verinaarmut ja hylätty lapsi.

Kuuntelin kokeneen opettajakollegan juttuja pääkaupunkiseudun kiivaasta elämästä. Pieni lapsi tulee kouluun milloin sattuu perhe muistamaan, että lapsella on  aikataulu. Lapsi haetaan koulusta, jos vanhemmat haluavat mennä shoppailemaan tai Linnanmäelle. Joku vanhempi ei piittaa ekaluokkalaisen lukujärjestyksestä ja väheksyy koulun sääntöjä.

Miten ihmeessä lapsi oppii noudattamaan aikatauluja elämässään, jos perhe ei niitä kunnioita?

Hurjimmissa tarinoissa kollega (nimettömästi tietysti) kertoi pahoinpidellystä lapsesta. Aikuisella voi olla omat huimat puumavuodet ja harrikat ja lapsi on taakka.

Kuuntelimme parin kollegan kanssa ja huokailimme pääkaupunkiseudun kiihkeää rytmiä, kiirettä työelämässä tai sekavaa työttömyystilannetta perheissä.

Opettajilla on vaitiolovelvollisuus. Mutta onneksi heillä on oikeus kuunnella lasta. Opettaja tai terveydenhoitaja tai kuka vain koulun henkilökunnasta voi olla se joka huomaa lapsen hädän, on aikuinen lapselle.

Sinä tai minä voimme olla se reilu aikuinen, joka osoittaa lapselle, että sä olet ihan ok, sua ei saa kohdella huonosti.

Kirjoitin romaanin "Kukaan ei huomaa mua" pääasiassa opettajan näkökulmasta ja uupumisesta. Ehkäpä mun pitäisi kirjoittaa lapsen uupumisesta omaan huonoon kotiinsa. Lapsen oikeuksiin kuuluu, että hänet huomataan ja häntä puolustetaan.

Haaveeni olisi keskittyä opettamaan matematiikkaa lapsille, joille se ei suju. Oppiminen ehkäisee syrjään jäämistä ja surkeuden tunnetta. En kaipaa ison ryhmän melua ja hälinää.

Kokenut kollega sanoi vielä, että parhaiten opetus sujuu, kun opettajan lisäksi on kaksi muuta aikuista huomioimassa ja auttamassa lapsia. Tulevaisuuden ihannekoulussa on riittävästi aikuisia, auttavia käsiä, huomiota, hoivaa.

Niitä lapsia kannattaa auttaa pieninä, sillä heistä kasvaa yhteiskunta.


Kollega sanoi, että hän kertoo, että hänellä on keinoja auttaa ja sanoja lapselle. Eläköön idealismi ja kokemus!