Ope huomaa! Verinaarmut ja hylätty lapsi.

Kuuntelin kokeneen opettajakollegan juttuja pääkaupunkiseudun kiivaasta elämästä. Pieni lapsi tulee kouluun milloin sattuu perhe muistamaan, että lapsella on  aikataulu. Lapsi haetaan koulusta, jos vanhemmat haluavat mennä shoppailemaan tai Linnanmäelle. Joku vanhempi ei piittaa ekaluokkalaisen lukujärjestyksestä ja väheksyy koulun sääntöjä.

Miten ihmeessä lapsi oppii noudattamaan aikatauluja elämässään, jos perhe ei niitä kunnioita?

Hurjimmissa tarinoissa kollega (nimettömästi tietysti) kertoi pahoinpidellystä lapsesta. Aikuisella voi olla omat huimat puumavuodet ja harrikat ja lapsi on taakka.

Kuuntelimme parin kollegan kanssa ja huokailimme pääkaupunkiseudun kiihkeää rytmiä, kiirettä työelämässä tai sekavaa työttömyystilannetta perheissä.

Opettajilla on vaitiolovelvollisuus. Mutta onneksi heillä on oikeus kuunnella lasta. Opettaja tai terveydenhoitaja tai kuka vain koulun henkilökunnasta voi olla se joka huomaa lapsen hädän, on aikuinen lapselle.

Sinä tai minä voimme olla se reilu aikuinen, joka osoittaa lapselle, että sä olet ihan ok, sua ei saa kohdella huonosti.

Kirjoitin romaanin "Kukaan ei huomaa mua" pääasiassa opettajan näkökulmasta ja uupumisesta. Ehkäpä mun pitäisi kirjoittaa lapsen uupumisesta omaan huonoon kotiinsa. Lapsen oikeuksiin kuuluu, että hänet huomataan ja häntä puolustetaan.

Haaveeni olisi keskittyä opettamaan matematiikkaa lapsille, joille se ei suju. Oppiminen ehkäisee syrjään jäämistä ja surkeuden tunnetta. En kaipaa ison ryhmän melua ja hälinää.

Kokenut kollega sanoi vielä, että parhaiten opetus sujuu, kun opettajan lisäksi on kaksi muuta aikuista huomioimassa ja auttamassa lapsia. Tulevaisuuden ihannekoulussa on riittävästi aikuisia, auttavia käsiä, huomiota, hoivaa.

Niitä lapsia kannattaa auttaa pieninä, sillä heistä kasvaa yhteiskunta.


Kollega sanoi, että hän kertoo, että hänellä on keinoja auttaa ja sanoja lapselle. Eläköön idealismi ja kokemus!