Ope huomaa! Verinaarmut ja hylätty lapsi.

Kuuntelin kokeneen opettajakollegan juttuja pääkaupunkiseudun kiivaasta elämästä. Pieni lapsi tulee kouluun milloin sattuu perhe muistamaan, että lapsella on  aikataulu. Lapsi haetaan koulusta, jos vanhemmat haluavat mennä shoppailemaan tai Linnanmäelle. Joku vanhempi ei piittaa ekaluokkalaisen lukujärjestyksestä ja väheksyy koulun sääntöjä.

Miten ihmeessä lapsi oppii noudattamaan aikatauluja elämässään, jos perhe ei niitä kunnioita?

Hurjimmissa tarinoissa kollega (nimettömästi tietysti) kertoi pahoinpidellystä lapsesta. Aikuisella voi olla omat huimat puumavuodet ja harrikat ja lapsi on taakka.

Kuuntelimme parin kollegan kanssa ja huokailimme pääkaupunkiseudun kiihkeää rytmiä, kiirettä työelämässä tai sekavaa työttömyystilannetta perheissä.

Opettajilla on vaitiolovelvollisuus. Mutta onneksi heillä on oikeus kuunnella lasta. Opettaja tai terveydenhoitaja tai kuka vain koulun henkilökunnasta voi olla se joka huomaa lapsen hädän, on aikuinen lapselle.

Sinä tai minä voimme olla se reilu aikuinen, joka osoittaa lapselle, että sä olet ihan ok, sua ei saa kohdella huonosti.

Kirjoitin romaanin "Kukaan ei huomaa mua" pääasiassa opettajan näkökulmasta ja uupumisesta. Ehkäpä mun pitäisi kirjoittaa lapsen uupumisesta omaan huonoon kotiinsa. Lapsen oikeuksiin kuuluu, että hänet huomataan ja häntä puolustetaan.

Haaveeni olisi keskittyä opettamaan matematiikkaa lapsille, joille se ei suju. Oppiminen ehkäisee syrjään jäämistä ja surkeuden tunnetta. En kaipaa ison ryhmän melua ja hälinää.

Kokenut kollega sanoi vielä, että parhaiten opetus sujuu, kun opettajan lisäksi on kaksi muuta aikuista huomioimassa ja auttamassa lapsia. Tulevaisuuden ihannekoulussa on riittävästi aikuisia, auttavia käsiä, huomiota, hoivaa.

Niitä lapsia kannattaa auttaa pieninä, sillä heistä kasvaa yhteiskunta.


Kollega sanoi, että hän kertoo, että hänellä on keinoja auttaa ja sanoja lapselle. Eläköön idealismi ja kokemus!

Ihannekoulu, unelmatyö?

Vuorotteluvapaan kääntyessä kohti loppuaan ei ole aika itkeä. Vapaata on vielä kolmisen viikkoa ja sitten alkaa kesäloma.

Millainen olisi unelmieni työpaikka? Voiko jonkun unelma olla työ? Eikö työtä tehdä vain rahan takia? Unelmat ovat hattaraa. Unelmien varassa tehdään valintoja tulevaisuuden varalle. Minun kuuluisi jo elää tässä ja nyt. Unelmakouluako tässä vielä kaipaisin?

Raha ratkaisee. Voisiko elämää yksinkertaistaa? Kirjoitusasuni on mökillä 20 vuotta vanha svetari, paikatut housut ja reikäiset kesäkengät. Kampaajalla on tullut vapaan aikana käytyä - ylellisesti. Viihdyn joskus tärkättynä juhlatamineissa, mutta arkipukeutuminen ei rahaa paljoa vaadi. On helppoa on puhua köyhäilystä, kun koti ja mökki on jo maksettu, velkaa ei ole autosta.

Vuorotteluvapaalla aamut ovat venyneet netin äärellä kirjoittaessa ja valokuvia tutkiessa. Päiviin liittyy fyysistä työtä. Tänään putsasin merituulessa rännit, jotta saisin sateella siistiä sadevettä saunaan ja tiskaamiseen. Matkusteltu on, ja kavereita moikattu ihan face to face.

Meri työntää vaahtopäitä lahden leveydeltä. Tässä ympäristössä ihannetyöpaikan hahmottelu tökkii. Ensimmäisenä koulu tuo mieleeni lukemattomat kontaktit. Olen jopa puolustanut laajaa yhtenäiskoulua, mutta tosi on, että suuressa yhteisössä kohtaamisia on runsaasti. Osaan oppilaiden tekemisistä pitää puuttua ja antaa lapsille ja teineille kieltoja, ohjeita, ja hoitaa riitoja.

Isossa koulussa on hauskaa se, että kaikkea ei tarvitse opettaa, vaan saa valita mieluisia tehtäviä. Ehkä eniten karheutta ajatuksiin tuo se, että työssä on paljon rutiineja - ne ovat tarpeen lapsille, jotta elämä sujuisi. Mutta aikuiselle on turhauttavaa toistaa samaa lausetta vuosia.

Ihanteellinen opetustilanne olisi matematiikan tukiopetusta. Pienten lasten kanssa on hauska etsiä matematiikan solmukohtia ja kokea oppimisen nostavaa vaikutusta. Uusi tärkeä asia loksahtaa paikalleen lapsen päässä kuin tiiliskivi rakennuksen perustassa.

Minun ihannekoulussani lapsi saisi aikaa oppia, ja aikuinen ehtisi pysähtyä lapsen vierelle juttelemaan, opettamaan yksilöllisesti.

Miten unelmakoulussa opettaja jaksaisi tehdä työtä? Tehtaassa töitä vaihdetaan, jotta työntekijä ei puudu yksitoikkoisuuteen. Koulussa opettaja voi kivettyä liikaan virikkeisyyteen. Liikaa asioita tapahtuu - niihin pitäisi puuttua ja hoitaa kuntoon. Jatkuva riittämättömyys puuduttaa ja johtaa kyynisyyteen.

Auttaako jatko-opiskelu opettajaa jaksamaan?  Opettaja ei ole sen kummempi tietotyöläinen kuin muutkaan nyky-yhteiskunnan teoreettisesti koulutetut asiantuntijat. Opettajalla on koko ajan tarkkaavainen lapsiyleisö tai nuorison kriittinen katse edessään. Opetus on fyysistä tilanteen hallintaa. Pitää  opiskella työvälineinen käyttöä (tietotekniikka) ja erityisoppilaan vaatimia uusia valmiuksia (psykologia, lääketiede). Ryhmähallintaa on syytä opiskella, jos se ei suju vaivattomasti. Omien oppiaineiden uutuuksia pitää tutkia. Omaa fysiikkaa pitää myös hoitaa ja treenata liikunnalla. Metsurintyö on tehokasta treeniä.

En ymmärrä, miksi kouluteema kuulostaa korvissani niin nähdyltä. Olen jo monta kertaa kokenut innostumisen. Koulutustilanteiden jälkeen olen halunnut uudistaa opetustani.

Ehkä unelmana on jaksaminen työyhteisössä. Jaksan istua kokouksissa keskittyneenä oleelliseen hermostumatta siitä, että koulua yhä vain kehitetään. Pitäähän uusien vireiden sukupolvienkin saada kehittää kehittämisen palosta.

Unelma. Jokin kohottaa minua näkemään pienten ihmisen seuran virkistävyyden. Voin luvata, että karsin turhaa pois. Selviän vähemmällä. Selviän päivistä.

Minua lähellä on tie, joka jatkuu jonnekin varjoisana, valoisana. Minä en ole pyhiinvaeltaja. Olen paikalleni jäävä ope. Roling stone.

Kuvan otti Arno.