Tänä vuonna julkaistu Carita Forsgrenin Jänistanssi imaisi mukaansa ja se oli pakko ahmia nopeasti. Luvut vaihtelivat eri näkökulmissa ja ne olivat lyhyitä välähdyksiä tarinan maailmaan. Näyttämönä toimi harjujen kapunki, luullakseni Tampere, puistot ja metsät, vaikkei sitä mainittu. Romaani maistui tuoreelta. Nuoret animaation tekijät rakastavat, eroavat ja sauhuavat, juoksevat ahdistusta lenkkipolulla. Väkivalta kummittelee tarinassa oleellisena osana nykymenoa.
Onko tarina uskottava? Ehkä siinä on dekkarimeininkiä, tiivistettyä todellisuutta. Vaihtoehtoja ei juuri tarjoilla. Kieroutunut väkivalta hiipii aseeksi turvattomassa maailmassa. Joku voi urkkia toista, seurata, tunkeutua yksityisen maailmaan laidalle.
Kehuttu Mikko Rimmisen Nenäpäivä ei jaksanut kiinnostaa. Ehkä Jänistanssissa kiinnosti usean kertojan vuoropuhelu. Nenäpäivä laahasi yhtä mummoa kerrostalosta toiseen. Ei silti - Rimmisen teksti uhkuu upeaa kieltä, variaatioita ja verbaalista taituruutta. Mutta sisältö ei saanut jännitettä syttymään.
Odotan Forsgrenin tulevia kirjoja.
