Tietoja minusta

Oma valokuva
Käsikirjoitus maallemuuttajasta tekeillä! Sinnikkäästi vielä muokkaan romaania. Kukaan ei huomaa mua -romaanin 2. painos ilmestyi 2011. Nettikirjakaupasta. Minulta saa kirjan. Kirjoitin v. 2004 väitöskirjan Opettajan ja oppilaan kohtaaminen. Novelleja julkaistu kokelmissa. http://helenaho.wordpress.com/ in English

1.1.2011

Edith Södergran - ruotsiksi var så gud!

Edith kirjoitti tietämään kommentin ruotsin hyväksi tietämättä nykyisestä pakkokielikeskustelusta. Pidän ruotsin kielestä, mutta kaunokirjallisuus tuntuu työläältä, kun ei joka vivahdetta ymmärrä. Kun luen Edith Södergranin runoja, kaipaan ruotsin kielistä versiota, poljento toimii tuoreena, raikkaana. Edit eli vain 31-vuotiaaksi, ehti kokea rakkauden mieheen ja naiseen (1892 – 1923). Hagar Olsson rohkaisi kirjailijaa työssään ja oli ymmärtävä ystävä.


Dagen svalnar -runo on kuin äsken kirjoitettu:


Dagen svalnar mot kvällen...
Drick värmen ur min hand,
min hand har samma blod som våren.
Tag min hand, tag min vita arm,
tag mina smala axlars längtan...
Det vore underligt att känna,
en enda natt, en natt som denna,
ditt tunga huvud mot mitt bröst.


Saman runon neljäs osa toimii manifestina:


Du sökte en blomma
och fann en frukt.
Du sökte en källa
och fann ett hav.
Du sökte en kvinna
och fann en själ -
du är besviken.


Voipa olla että vuosisadan alussa vielä pohdittiin, onko naisella sielua!
Nuorena luin hartaasti kieltä ihaillen seuraavaa runoa, jossa on kuutamo ja tyhjyys.

Landet som icke är
Jag längtar till landet som icke är,
ty allting som är, är jag trött att begära.
Månen berättar mig i silverne runor
om landet som icke är.
Landet, där all vår önskan blir underbart
                        uppfylld,
landet, där alla våra kedjor falla,
landet, där vi svalka vår sargade panna
i månens dagg.
Mitt liv var en het villa.
Men ett har jag funnit och ett har jag
                        verkligen vunnit —
vägen till landet som icke är. 


Keuhkotauti veti nuoren naisen liian äkkiä varjoihin, etsimään maata jota ei ole. Modernismi voi olla virallinen nimitys, mutta jotain runoissa on hyvin pysyvää ja koskettavaa.


Vierge moderne

Jag är ingen kvinna. Jag är ett neutrum.
Jag är ett barn, en page och ett djärvt beslut,
jag är en skrattande strimma av en scharlakanssol...
--
jag är en ingångsskylt till nya paradis.
Jag är en flamma, sökande och käck,
jag är ett vatten, djupt men dristigt upp till knäna,
jag är eld och vatten i ärligt sammanhang på fria villkor...


Mielettömän freesiä kieltä. Vahvan naisen elämäntuskaa, olemassaolon oikeutuksen huutoa, kuoleman läheisyyden kastattamaa varmuutta.

31.12.2010

Tämä voisi tapahtua ennen kuin romaanini alkaa...

Rajalan yhtenäiskoulun pariovet aukesivat hiekkapihalle, jonne vesi oli uurtanut syviä jäätyneitä lammikoita. Meri suuntasi koululle varoen kaatumista. -Pitikin lupautua sijaiseksi, vaikka voisi nukkua lämpimässä sängyssä, hän mietti. Kevätväsymys iski totuttua aiemmin. Syksyllä täyttäisi 40 vuotta. Hän ei osannut rajata, mitä suorittaa välittömästi ja mitä jättää huomiseen, vuosi vuodelta työkuorma vaikutti lisääntyvän.

Luokanopettaja kiipesi uusitut portaat toisen kerrokseen opehuoneeseen, asetti talvikengät ja takin vakiopaikalleen täydessä naulakossa. Kahvi tuoksui. Äidinkielenopettaja Leila valitti että Meri myöhästeli ruokavalvonnasta luisevat posket väristen. Meri halusi tukkia korvansa naisen puhetulvalta. Leilan kanssa ei synkannut. Mari haukotteli ja nappasi vaniljakeksejä pölyisellä sohvalla. Kielenope Sirja kantoi kulunutta nahkalaukkua, kynsi lyhyttä punaista tukkaansa ja kertoi korjanneensa kokeita pitkälle yöhön. Meri nyökytteli ystävälle hajamielisenä ja keskittyi tuijottamaan kattolamppua, joiden kuvuissa killui kärpäsenraatoja.

Ei huvittanut mennä kahdeksannen luokan kässätunnille, kun ei tiennyt työvaiheesta. Ompelu sinänsä innosti. Olipa hän ollut turhan kiltti, kun rehtori oli etsinyt paikkaajaa Ellun sairastuttua yllättäen. Meriä tympäisi Leilan moittiva katse. Kevättalven höykytys oli kalvanut voimat virtaavan sulaveden tavoin. Hän asteli kiivaasti harmaata käytävää ja aloitti tomerasti ompelun ohjaamisen.

Kiistely ja nahina työpöytien ympärillä ärsytti. Työrauha vaati tiukkoja otteita, kun ei tuntenut oppilaita. Iso poika väljässä hupparissa tarrasi saksia pitelevän pojan olkäpäihin ja repi kaveria tuolilta. Meri seurasi riehumista ja puri huultaan. Miksei hän voinut pörrätä kärpäsenä kuumana kesäpäivänä heinikossa ojanpientareella?

29.12.2010

Kukaan ei huomaa mua - romaani tällä viikolla painosta!

Romaani Kukaan ei huomaa mua tulee tällä viikolla painosta!
Ensi viikolla Jyväskylästä kirjaa saa Kirjavitriinistä ja KampusDatasta.
Olen tosi iloinen, sillä vuosia olen kirjoitellut pieniä tarinoita, mutta romaani on aina ollut tavoitteena kirjoittamisessa.

Kirja ilmestyy Tutkiva opettaja - julkaisusarjassa 4/2010. Kiitos tästä kasvatustieteen professori Eira Korpiselle, jonka johdolla moni opettaja on saanut tutkimuksiaan julkaistua. Tutkiva opettaja -verkosto on jo toiminut 20 vuotta. Jyväskylään on ollut hieno mennä kesäkouluun tapaamaan verkoston jäseniä. Tutkiva opettajuus takaa kasvattajalle mielenkiintoisen kehittymishankkeen - koskaan en ole ammatilaisena valmis, vaan voin oppia uutta ja kuunnella lapsia.


Olen tehnyt vuosia opettajan työtä. Olisiko aika kokeilla kirjalijan työtä? Ainakin pitää olla hyvä kunto, jotta voi istua pitkään kirjoittamassa. Keskittymiskykyäkin tarvitaan.

Pian julkaisen ensimmäisen romaanini Kukaan ei huomaa mua Jyväskylän ylipiston julkaisusarjassa Tutkiva opettaja. Romaani kertoo opettajasta, jota lyödään koulussa. Aluksi olin tyrmistynyt koulussa tapahtuvasta väkivallanteosta, mutta kirjoittamisen aikana askarrutti tuo poika, joka iskee Meriä nyrkillä. Miksi Risto lyö? Mikä on hänen taustansa? Pahuus tihkuu ihmisestä tai sitten nuori on olosuhteiden uhri. Riston elämä aaltoilee parempien ja huonompien kausien hyökynä. Väärä sana ja poika kiehuu ja potkii keittolan välipala-automaatin sököksi.

Yllättävää oli, että kirjoittaessa näkökulmani muuttui tapahtumien edetessä. Nyt  huomaan että haluan painottaa eri asioita kuin kirjoittamisen kiihkeässä prosessissa. Viimeistelyssä on helppo pyyhkiä pois rakkaita kohtia. Minua kiehtovat asiat pysyvät hemmottelevan hauskoina, mutta kirjan kokonaisuus ei kärsi karsimisesta. Saan palata omiin teemoihini eri muodoissa, mutta lukijaa ei pidä rasittaa turhilla turistitarinoilla.

Mahtavaa on ollut ystävien ja kirjoittajien tuki. Tuulamai Salmela on suurenmoinen lukija -  kiitos hänelle kritiikistä.
Kiitos Tiina Laaniselle kirjoittajakoulutuksesta Tampereella.
Kiitos Tuula Hautalalle neuvoista.
Merja Auer on kannustanut kirjoittamaan. Odotan hänen runokokoelmansa ilmestymistä!
Kirjailija Tuula Mai Salmela on jaksanut muistuttaa romaanin kokonaisuuden vaativan työtä ja keskittymistä!
Perheen tuki on ollut rohkaisevaa.

Suomenruotsalaista kirjallisuutta maistelemassa (1)

Lomalukemiseksi löytyi kirpputorilta Marianne Alopaeuksen Ruotsin pauloissa (1984, ruotsiksi 1983). Vierailin syksyllä Norrköpingissä ja parin viikon oleilun aikana törmäsin aitoihin ruotsalaisasenteisiin. Alopeaus kuvaa 40-50-luvun Ruotsia hienostuneen kultturelliksi. Syksyllä kohtasin upeita ruotsalaisia, kohteliaita ja aidosti vieraasta kiinnostuneita. Mutta sattumalta avautui maisema menneeseen kultamaahan, jonne suomalaisia tuli töihin 60-luvulla.
- Anoppi ei puhunut pojalleen suomea sanaakaan, sitä pitää kunnioittaa, kuului eräs oppineen ruotsalaisen naisen kommentti.  Hänen työhönsä liittyi maahanmuutajien äidinkielen opettajien ohjaamista.
Maahanmuuttotilanne on Alopeauksen kuvaamista ajoista muuttunut. Ruotsidemokraattien menestys hirvitti lokakuussa radion ajankohtaisohjelmien kunnon ruotsalaisia. Saako ruotsidemokraatti olla ammattiyhdistyksessä puheenjohtajana?

Marianne Alopeauksen kirjat Pimeyden ydin (1966) ja Jäähyväiset elokuussa (1968) koskettivat minua opiskelijana. Alopeaus janoaa Suomesta Pariisiin, Eurooppaan. Pimeyden ytimessä on rakkaustarinaa ja ajan aatteita. Jäähyväiset elokuussa avaa kuvan suomenruotsalaisen perheen tunnesotkuihin. Vaimo haluaa maalata ja irtaantua puolisostaan. Romaani kutkutti minun janoani Ranskaan ja taiteeseen 80-luvulla.
  http://www.pori.fi/kirjasto/150kirjaa/alopaeus.html

28.12.2010

Piraija - dekkarinovelli koulumaailmasta

Siistijä Eija kirjasi itsensä ulos rumasta rakennuksesta. Rappusia noustessa  leijui heikko kaalilaatikon tuoksu sekoittuneena yleispesuaineen mietoon lemuun. Käytävä kiilsi puhtaana. Päivällä lattia oli sotkettu hiekalla, mutta syyllisiä ei havaittu. Hämärtyvässä illassa naulakoissa ilkkuivat uhohtuneet lapaset ja musta kaulahuivi. Askeleet kaikuivat hämärässä, hän pysähtyi kuuntelemaan. Mitään ei kuulunut, omat kengät kopisivat. Käytävän päässä räsähti. Ilma muuttui painostavaksi. Hän vilkaisi olkapään yli näkemättä sieluakaan. Vessan hanasta tippui iljettävä tippa. Haalea vesi valui keittiössä, vaikkei kukaan ei keittänyt kahvia. Joku on jättänyt hanan auki. Sälekaihdin räsähti alas, miksi se räpsähti itsekseen kovalla kolinalla. Oliko ruokalan tuuletusräppänä auki, kun hän kulki iltapäivällä tyhjässä talossa? Hän pujotteli pimeässä ruokapöytien lomassa ja lähestyi ikkunaa. Onneksi valot oli sammutettu, sisälle ei nähnyt pihalta. Hän tuijotti maisemaa, tarkasteli mäntyjä tarkistaakseen oliko puistoon piiloutunut joku. Katulamput valaisivat läikän hiekkatietä ja nurmikkoa, jolle oli liimautunut niljaisia lehtiä, revittyjä mainoksia. Vihreän tolpan nokassa killuva roskapönttö oli taas rikottu.

Opettajahuoneen ikkunaan sävähti kivi – viuh - lävisti molemmat lasit, tömähti sohvalle. Hän ryntäsi eteisestä opehuoneen ilmoitustaulun eteen ja kurkisti takapihalle. Hän virnisti pimeässä huoneessa: nauhalta voisi tarkistaa, kuka kiven heitti. Kuva-arkistosta näkyisi mahdollisia tekijöitä. Ei kiinnostanut ottaa paksuja mappeja silmäiltäväksi eikä selata turvakameran filmiä. Juoksiko takapihalla useampia kivittäjiä? Ikkunan rikkominen yllätti. Max oli jäänyt työpaikalle väijyyn. Nuorisoporukka oli majaillut läheisessä metsikössä. Oli tullut uhkaus. Kukaan ei tiennyt, oliko niillä  yhteyttä toisiinsa. Uhkaus oli epämääräinen: Talossa on pommi. Nuoriso oli poistunut Nälviän koulusta. Osa naureskeli, taasko harjoitellaan tulipalon varalta. Poliisi ei löytänyt kassia tai laatikkoa. Uhkaussoittoa jäljitettiin, se tuli nimettömästä prepaid-liittymästä.

Pian syksy kylmenisi eikä kukaan selviäisi metsämajoissa. Nälviän korttelipoliisi Uolevi tunsi maaston, pikkujätkät, rötöstelijät. Poliisi saisi katsoa kameran tallentamaa videoa. Max silmäili katulampun valossa paikallislehteä. Kaupungin merkittävä projektit eivät heilauttaneet Nälviää. Max oli hakenut nuorisohankerahaa, mutta arvovalta ei vakuuttanut päättäjiä. Pyrkimystä hyvään  oli monessa lähiössä, siksi Nälviä oli listattu seisemännelle sijalle konsernihallinnon nuorisotalotuotannossa. Max haki takkinsa ja oikaisi sohvalle. Hän pyyhkäisi sirpareet syrjään ja riisui paksupohjaiset kengät. Hän näpäytti tv:n päälle. Syvyyden saalistajat kertoi Amazonin sameassa vedessä asuvista pedoista. Piraija, anakonda ja rausku huojuivat sukeltajan lampun kellertävässä valossa. Vesi vilisi hiukkasia, kasvipalasia, muta värjäsi veden tummaksi, peto vesivellissä - panssaripäämonni. Yllättäjä.

Max tiiraili katua, viileys humisi reijästä. Valo paljastaisi hänen olinpaikkansa. Kumpi vaani hiirtä kissana: metsikössä väijyvä heittäjä vai hän? Hän sulki tv:n. Hän ei seurannut sarjoja, katsoi uutiset, dokumentit, nappaili kotona suuressa nojatuolissa viskiä ja poltteli hiljakseen. Hän oli läsnä suuressa koulussa päivät, ei hälinää kaivannutkaan. Naiset olivat kadonneet hänen elämästään. Loppui turha hössötys. Kuka häntä enää huolisikaan? Max keräsi kaikki tyynyt pään taakse, väijy väsytti. Hän siemaili povitaskusta muovipullosta rommitilkkaa. Hän sulki silmänsä ja räpytteli, luomia kirvelsi, näkö hämärtyi. Tyhjä koulu muuntui luonnottomaksi perjantai-iltana. Pihalta ei kuulunut reijän läpi askeleita, kaukana yöbussi hurahti ohi. Max nukahti suu auki.

Hän heräsi hämärään levottomien kamppailu-unien hätkähdyttämänä, veti takkia päälleen. Kello näytti kuutta. Hän säpsähti ajatukseen, että valtava talo oli ollut yön ilman hälytystä, kun hän vaani hiippailijoita.  Pian tulisivat siistijät, uusi päivä käynnistyisi. Emäntä keittäisi keittiöporukalle aamukahvit. Rapean sämpylän ajatteleminen sai veden kielelle, illalla tuli syötyä kylmä nakki.

Hän köpötteli jäykkänä käytävälle ja pesi hampaat miestenvessaan, suuntasi tarkastuskierrokselle.  Mikä ihmeen porukka sinkosi kiven ikkunasta? Miksei mitään muuta tapahtunut? Hän kiersi läntistä alakoulun siipeä ja vilkuili kuluneita naulakoita, potkittuja ovia. Remonttia ei kuulunut, rakennus rapaistui. Lönnrotin koulua kyllä entisöitiin keskikaupungilla, monitoimisalia  puunattiin ja dokumenttikameroita asennettiin. Max ei myöntänyt kateutta, mutta halusi Nälviän lähiölapsille kauneutta ja moderneja pulpetteja, ehjiä seiniä.

Max palasi ruokalaan ja törmäsi siellä Uoleviin, joka kiiruhti naama unesta turpeana toisesta suuresta ovesta sisään.
-          Mitä sinä täällä? Uolevi kirahti rahisevalla äänellä.
-          Vahdin ettei uhkailija räjäytä pommia.
Uolevi kertoi vahtimestarin hälyttäneen hänet lähitalosta, koska talossa oli murron jälkiä itäsiivisessä. Koilliskeskuksesta oli tulossa apuvoimia tutkimaan taloa tarkemmin. Max seurasi sydän pamppaillen: Murto! Hän ei voinut käsittää, ettei ollut herännyt ääniin.

Kalju, puuskuttavasti hengittävä Uolevi veti käteensä muovihanskat ja meni edellä alakertaan, jossa näkyi pitkän käytävän päässä rikottu oven lasi. Kotitalousluokan ovi ammotti avoinna.
-          Miten ne tänne, luulisi että atk-luokka? Max murahti jähmeänä.
Uolevi vilkaisi häntä ja sanoi kuin itsekseen: - Ja sinä olit täällä koko yön.
Koulupoliisi nosti kättään ja pysäytti Maxin etenemisen. Luokan opettajanpöydän takaa näkyi jalka, jossa oli kurainen lenkkari.
-          Mitä helvettiä? Max ärähti.
-          Parempi että poistut paikalta ja odotat tuolla käytävässä. Rikososasto paikalle. Ei riitä taidot, Uolevi räpläsi kännykkäänsä.
Max haukkoi henkeä käsittämättä retkottavaa ruumista. Tyhjä vatsa lainehti ja hän ryntäsi poikien vessaan yökkäilemään. Nenään tunki kusen haju, joku oli suihkaissut ohi pytyn. Hän pyyhki suutaan: mikä piru täällä oli mellastanut yöllä? Oli tuuria, että Max oli vielä elossa. Kuka oli murtautunut? Max ryntäsi takaisin ja pyysi Uolevia tutkimaan, hengittikö lattialla lojuva.
-          Kuollut, Uolevi nyyhkäisi ja nojasi hellaan.

Max painoi mahaansa ja puuskutti kuin kala kuivilla. Aivot raksuttivat hätäkierroksilla: Pian käytävillä vilistäisi lauma lapsia. Alakäytävä piti sulkea, vaksi oli jo tilannut korjaajat tuomaan uuden lasin oveen, mihinkään ei saanut koskea ennen poliiseja.

Max kyyhötti kansliassa kuluneessa toimistotuolissa ja kuunteli hälyn kasvamista. Opettajien äänet nousivat, kun he kuulivat ruumiista. Ovesta syöksyi henkilökuntaa vahtimaan, että lapset pysyisivät poissa poliisien jaloista. Tuomas tuijotti Maxia ja äännähti: - Sinä olit täällä ja on tultu murhaamaan joku rassukka!
-          Mistä minä tiedän, viimeinen mitä muistan oli valtava anakonda telkkarissa niin ja iso kivi joka tuli
 opettajanhuoneen ikkunan läpi?
-          Et kai ollut kännissä? Mitä ihmettä varten sinä jäit tänne yöksi ja hälyt oli pois päältä!
Tuomas kulki edestakaisin huoneessa ja sadattali hermostuneena ja kurkki välillä pihalle, jonne tuli lisää opettajien autoja ja poliisin Ford Mondeo.
-          Tämä on suuri häpeä koulullemme, rehtori murahti.
Max katsoi lattiaan - peruuttamaton moka, kuoleman karmea henkäys pyyhki nurkissa.
Uolevi tuli huoneeseen ja katsoi Maxia kireänä: - Meidän on kuulusteltava sinua neuvotteluhuoneessa.
Max määrättiin pysymään kaupungissa.

Max raahusti vaahteranlehtien yli omakotitaloalueelle ja soitti Ruutin ovikelloa. Max tuijotti ystävällistä punapäätä ja rojahti  keittiön sinisen pöydän ääreen. Hän katseli jalkapallokenttää, joka näytti kaurapuurolta syyskurassa ja tuulessa. Ruut hääri puhumatta. Maxin lopetettua kertomuksensa, Ruut kaasi kahvia posliinikuppiin, leikkasi ruisleipää ja asetti kalkkunaa antiikkilautaselle. Max ryysti sumppia ja huokaili.
-          Mää tulen huomenna koululle, niin tutkitaan. Nyt lepäät.
Max valitti, ettei nukkuisi kuitenkaan. Ruut valoi uskoa: - Huono tuuri, kun olit siellä. Kai rommipullon hävitit?
-          En, mies älähti kuin pelästynyt koira.
Ruut pudisti päätään ja kastoi tuoksuvaa pullaa maitokahviin.
Max nousi ylös kuin lähtisi heti työpaikalle.
-          Mitä illalla kuulit, mistä kivi lensi? Ruut palautti miehen pohtimaan.
Max hieroi ohimoitaan toivottamana ja sanoi, ettei muistanut muuta kuin rapinaa, vesitippoja. Amazonin liejussa vaanivat lapamonnit, punapirajat. Läpinäkymättömässä tappavassa virrassa lillui mudan lemu.

Ruut köpötteli aamulla Maxin huoneeseen, jonka vieressä sihteeri kuunteli korva tarkkana näpytellessään tietokonetta muina naisina. Max nyökkäsi, sulki välioven. Max lähti hänen kanssaan rikospaikalle tarkastamaan ovea, sisukaluissa etoi, kun hän saapui rappujen alapäähän ja kääntyi kohti kotitalousluokkaa. Käytävällä tungeksi lököhousuisia poikia, joku vilkuilivat Maxia kuiskutellen. Apulaisrehtori ei ollut huomaavinaan syytöskuhinaa. Järkevä Ruut keksisi jotain. Max tiesi, että hänen ylinopeussakkonsa nousisivat pian esille.

Piraijan hampaita käytetään saksina, kuivana kautena piraijat ovat agressiivisia ja ne voivat hyökätä uimarin kimppuun. Arvaamatta kalaparvi puree kuoliaaksi uhrinsa.
Maxin kelasi epätoivoisena edellispäivän tapahtumia. Tippa rommia, pari mukillista ei sekoittanut ison miehen päätä. Hän ei voinut olla samaan aikaan sohvalla ja käsityöluokassa kamppailemassa tunkeutujien kanssa. Ruut kuunteli sekavaa selostusta ja katseli valppaana ympärilleen rillit nenällään, punainen tukka kiharassa kuin sädekehä.

Uolevi kurkisti luokkaan: - Mitä te nyt kehittelette?
Max ihmetteli Uolevin vihamielisyyttä. Ruut hymyili valloittavasti ja muisteli menneitä opettajavuosiaan lauhduttaen koulupoliisin. Ruut houkutteli Uolevin kertaamaan, mitä oli nähnyt luokkaan tullessaan edellisaamuna. Missä vahtimestari Keronen oli seissyt, kun Uolevi saapui?

Max jätti Ruutin jututtamaan Uolevia ja käväisi Tuomaksen huoneessa. Rehtori nuhteli erästä opettajaa, jonka oli kerrottu karjuvan oppilaille. Max taputti eteisessä naista lohduttavasti olkapäähän, kun huomasi että opettaja oli murheen vallassa. Max kuiskasi sairasloman piristävän. Opettaja toivoi Maxin sotkujen selviävän pikaisesti. Max otti Mokkamasterista viimeisen karvaan tilkan ja äikän maikka, Airi huokaili, kun pannu oli tyhjä, juuri kun hän palasi välituntivalvonnasta närkästyneenä poikien hulluttelusta vessassa.
-          Minä puhutan seiska C:n poikia, Max lupasi, vaikka päässä pyöri ruumis, joka lojui puhtoisen hellan vierellä. Hän kuvitteli kuulevansa miehen kaatuvan ja kallon murskautuvan muovilattiaan. Hän yskäisi ja kahvitilkka lennähti tiskipöydälle.
-          Oletko sinä nyt ihan kunnossa, Airi kivahti ja pyyhkäisi pöytää.
Max vakuutti selviävänsä. Miksi nuorukainen oli kuollut? Miksi farkkuhuosuinen jätkä riehuisi murtokeikalla?

 Rehtori vinkkasi Maxin huoneeseensa.
-          Eräs äiti kertoi että hänen tyttärensä kymppiluokalta oli hengaillut sen kuolleen nuoren kanssa.
Puhuttelen häntä, Iida Keskinen.
-          Mukana kaljajupakassa syyskuussa, Max lisäsi.
Jupakka selviäisi tytön avulla. Max tervehti ilolla Ruutia, joka ryhtyi keittelemään kahvia tottuneesti, vaikka oli ollut kaksi vuotta eläkkeellä Nälviästä. Uolevi mussutti mokkapalaa – 8A myi kevätretken rahoitukseksi leivoksia.
      Airi vietti vapaatuntia ainevihkoja korjaten ja Uolevia haastatellen. Max muistutti, että Iida kertoisi ex-poikaystävän liikkeistä ja kavereista. Uolevi soitti tutkivalle poliisille, joka kiinnostui Iidasta. Ruut ja Max pohtivat ikkunan särkenyttä kiveä, tutkivat valvontakameran tallenteita ja vertailivat kansion kasvogalleriaan. Ruut lappoi ruokalassa soppaa ja seurasi silmänurkastaan kuinka laiha poika osoitti Maxia. Ruut mietti, että jupakka kiihdyttäisi juomista. Hän oli huolissaan ystävänsä ryypiskelystä, joka vaikutti laajenevan vaimon muutettua.
     Maxin pitäisi löytää uusi rakkaus. Täysiraittius...  Ruutin mietteet keskeytyivät, kun nuori tyttö paiskasi lautasensa rikki astiakärryn luona.
-          Toi sika tappo mun rakkaan! tyttö karjui ja osoitti Maxia.
Ruut nousi nopeasti ja tarttui yhdessä erityisopettajan kanssa tyttöä kädestä, ja he ohjasivat tytön neuvotteluhuoneen mustaan nojatuoliin. Iida nyyhki selkä hytkyen. Ruut taputti tyttöä olkapäälle, puri huultaan ja muisteli Maxin kauhistunutta ilmettä.
-          Se äijä on hullu! Iida hönkäisi itkuisena.
-          Max ei ole tappanut ketään, kyllä sinä sen tiedät, Ruut aloitti matalalla äänellä.
-          Miten Pete voi kualla, me oltiin viä syyskuus yhes. Mä en tajuu.
-          Milloin sinä näit Peten viimeksi?
-          Se oli tuolla ostarilla perjantaina, Pete huoritteli mua, ku mul on uus kaveri. Se oli aika sekasin. Mun
kaveri on ihan sporttinen,  kiakkotähti. Kato, mul on sen kuva kännykäs. Se on kyl luonnos viel paremman näkönen.
Ruut kirjasi pieneen kaunovihkoon Iidan tarinan pääkohdat. Tyttö puhui ihmeen järkevästi ja todentuntuisesti.
-          Olet järkyttynyt, mutta Max ei ole syypää. Ihmiset puhuvat niin paljon pahaa.
Iida pyyhki valuneita meikkejä nenäliinalla, jonka sai Ruutilta. Hän ihmetteli Ruutin rauhallisuutta.
-          Mikset sää oo enää töis? Sää puhut ihan kun me oltais aikuisii.
Ruut selitti, että hän pärjäsi ihan hyvin ilman töitäkin, mutta oli imarreltu, jos Iida muisti hyvällä. Ruut jätti mainitsematta, että kuutosella Iida oli vetänyt röökiä tyttöjen vessassa ja kiusannut pikkutyttöjä.

Tuomas saapui neuvotteluhuoneeseen ja Ruut lähti etsimään Maxia. Työhuoneessa ei näkynyt kuin avulias sihteeri, joka halusi tietää, mitä ruokalassa huudettiin. Sihteeri varoitti, että nuoret voisivat aiheuttaa mellakan, jos rikosta ei ratkaista, nykyään netissä levisi huhuja... Ruut nyökytteli ja mietti, minne Max oli häipynyt. Hän kurkisti pohjakerroksen kuvisvarastoon, josta portaat veivat kellariin. Huoneessa tulvahti ummehtunut kosteus. Talon putkiston vesivuoto paljastui tarkkanenäiselle Ruutille, joka poikkesi pommisuojaan, onneksi ei luopunut sisäavaimesta, vaikka Tuomas pyysi palauttamaan koko nipun. Pommarissa näkyi valojuova. Hän pujahti kiirellä pulpettivarastoon ohi virikevaraston ja pohti, mahtoiko kukaan tajuta kuvataulujen arvoa. Myymällä 60-luvun kuvataulut saataisiin iso kasa nuorten kirjoja ja laadukkaita värikyniä.  

Max lepäsi varaston sohvalla pöytälampun valossa. Hän työnsi äkkiä taskumatin sohvatyytyn taakse, kun Ruut ampaisi hämärään ja napsautti valot päälle. Saarnan aika olisi myöhemmin. Ruut työnsi taskumatin sammalenvihreään olkalaukkuunsa. Hän koukisti sormia, pyysi seuraamaan itseään. Max tunki hikisenä kourallisen pastilleja suuhunsa. Vain rohkaisuryyppy, hän selitti hätäisesti ystävälle. Hän tajusi hämärästi, että kukaan muu kuin Ruut ei uskonut häneen, vaikkei kukaan työpaikalla puhunut avoimesti juopottelusta.

Max seurasi Ruutia leveitä rappusia ulös. Oppilasvirta valui alakertaan. Max katsoi Ruutin vihreän jakun selkämystä ja vältteli lasten katseita. Oliko hän syyllinen pojan kuolemaan, koska hän oli maannut sohvalla pöhnässä? Ei hän ainakaan unissaan kävellyt  - kotona. Eihän? Ruut selitti Maxin huoneessa, että Pete oli nähty perjantaina lähikapakan, Piraijan edessä. Max hätkähti. Amazonin petokalat huojuivat muistikuvassa valtavat hammasrivit paljastettuina. Ruut jatkoi, että muutkin jengiläiset saataisiin selville, Iida oli maininnut nimiä. Max hieroi silmiään. Ruut rypisti otsaansa: - Viina on viisasten juoma eikä sovi sinulle alkuunkaan. Ruut näytti kädellään kiivaan merkin, että kierre oli katkaistava.   

Max avasi tietokoneen ja luki jurona sähköpostia. Sijaisopettaja toi levottoman kiemurtelevan oppilaan puhuteltavaksi. Ruut siirtyi
opettajainhuoneeseen. Hänellä oli epämääräinen olo, tulisiko tästä jutusta mitään selkoa. Max lipui hänen hyppysistään kuin saippuapala, viina mutkisti väijy-yön tulkintaa. Jos Max oli sittenkin sekaantunut, tappanut vahingossa hiippailijan. Ruut oli lukenut, että ihminen voi lukita muistinsa kaamealta totuudelta.

Ruut hiippaili kotitalousluokkaan ja katseli laatikoiden ruokailuvälineitä. Hän otti pari kuvaa pinkillä kamerakännykällään. Hän seisahtui yläkerran rappujen eteen siistijöiden huoneen kohdalle. Hän kuuli keskustelua taukotuvasta. – Vahtimestari siivosi jotain ennen kuin Uolevi tuli, mää näin silloin aamulla kun kusetin koiraa, mää asun tossa naapurissa, ikääntynyt siistijärouva narisi toverilleen. – Eihän? Nuori ulkomaalainen mies hörähti ja sanoi menevänsä tupakalle. Ruut kiipesi äkkiä raput särkevästä issiashermosta huolimatta.

Hän tervehti Kerosta, kyseli aamusta ja Uolevin tulosta. Vahtimestari kertoi korjailleensa Fiiattiaan koulun autotallissa, kun siellä ei vielä pidetty lumitraktoria syksyllä. Hän oli ollut pitkään yöllä tallissa. Hän ei ollut huomannut mitään.
-          Milloin lähdit?
Mies hymähti ja sanoi tyttöystävän tulleen kebabkäärön kanssa ja he olivat napanneet pari kaljaa tallissa. Keronen kielsi Ruutia kertomasta juttua muille. Ruut pyysi miestä muistelemaan mihin aikaan nuoripari poistui koulun alueelta.
-          Ovi oli kyllä ehjänä tossa yhden aikaan yöllä.
-          Siivositko jotain ennen kuin Uolevi tuli?
-          Mäyräkoiran kuoret lojui ulko-oven edessä ja joka kaulahuivi ja toppatakki.

Ruut meni opettajainhuoneeseen ja selaili vanhoja oppilaskuvia. Kivenheittäjä näkyi ovikameran kuvassa mustapipo päässä, tukku vaaleata tukkaa silmillä, terävä leuka. Oliko tällä pojalla mitään tekoa ruumiin kanssa?
      Tuomas vilkaisi Ruutin muistiinpanovihkoa ja kyseli Maxista. Ruut selitti että Max oli järkyttynyt. Hän
ei kertonut ystävänsä taskumatista. Tuomas huokaili koulun maineen menetystä.
-          Max tarvitsee sairaslomaa, kun tämä jupakka on selvitetty, Ruut vastasi.
-          Miksi silloin? Kyllä hän nyt vaikuttaa tasapainottomalta, Tuomas kakisteli.
-          Avioero ei tee kaikille hyvää, Ruut kohautti pyöreitä rillejään kuin neiti Marple tv-sarjassa. Ruut ahmi
Agatha Christien kirjoja – rikos oli tuttua ja turvallista – tarinoissa.

Vahtimestari tuli monistamoon, kun Ruut otti kopioita kuohkeasta kääretorttureseptistä, joka oli jaossa äikänopettajan lokerossa. Syntymäpäivätorttu oli saanut suosiota. Keronen ojensi mustan muovisäkin Ruutille: - Kato mää ajattelin et piha on niin ruokottoman näkönen. En muistanu sitten Uoleville näyttää. Ruut otti kassistaan puuvillahansikkaat, joita hän käytti öisin rasvattuaan kätensä. Hän levitteli pelifanihuivia ja mustaa likaista toppatakkia – uhrin vai tappajan?
     Hän soitti Iidalle ja kysyi kumpaa joukkuetta Pete kannatti. Iida niiskutti puhelimessa: - Ilves.
-          Entä sun uus kaveri?
-          Ei se enää pelaa. Sil palaa hermot niin äkkiä. Se erotetiin joukkueesta. Kaukana Ilveksestä.
Ruut rullasin Tapparan huivin takaisin säkkiin. Kaljaa oli juotu. Tappelu? Ruut yritti kuvitella tilanteen yöllä kolkossa koulutalossa.
    Max suurensi tietokoneessa kuvaa kivenheittäjästä. Ruut kiinnostui pojan vaatteista. Hän kaivoi
säkistä toppatakin, joka näytti samalta kuin kuvan pojalla.
-          Onko uhrista kuvaa? Ruut kysyi miettien.
-          Uolevi on tuolla Tuomaksen luona, mä kysyn, Max sanoi ja nousi. Tuntui hyvältä, kun sai toimia.
Hän piti itseään syyllisenä kaameaan tapahtumaan. Jos hälyt olisivat olleet päällä, vartijat olisivat tulleet vartissa koululle.

Max sai Uolevilta mapin lainaksi. Mapissa oli digikameran kuvia rikospaikalta. Ruut selasi mapin ja valvontakameran kuvia kiireellä. Max tuijotti kivenheittäjää kuvassa ensi kerran kunnolla: -Tää on ihan kuin yks entinen urheilija, potkittiin pois joukkueesta,  kuumakalle, lopetti jo koulun, mää opetin joskus liikuntaa. Ihme että tää on t-paidassa vaik oli kylmä yö. Ruut vilkaisi pojan kuvaa – hän oli nähnyt Iidan kännykässä saman pojan. Ruut huokaisi syvään ja painoi kädet kasvoilleen. Hän halasi Maxia:- Et sää ainakaa ole unissasi kävellyt, älä syytä itteäs. Iidaa mun tulee niin surku.
Max taputti Ruutin selkää silmät ummessa - matelevat piraijat eivät päässeet puremaan ja kiskomaan syvyyksiin.

27.12.2010

Turhuuksien turhuudesta elämykseen

Esteettinen elämys otti Mika Waltarin valtoihinsa. Hän kuvaa sitä läpitunkevana kokemuksena. Voisiko se olla samaa kuin flow-tila, jossa kaikki turha karsiutuu ja tekeminen keskittyy oleelliseen tuoden iloa?Psyykkinen entropia muotoutuu maailmakaikkeuden ymmärtämisen ja hallitsemisen vaikeudesta. Jätän universumin hetkeksi fyysikoiden pohdittavaksi, mutta maailman eri uskontojen aiheuttama kaaos ja valtataistelu tuo sekin sekasortoa. Kiihtyvä kehitystahti, muutosten hyöky, tekninen kehitys, kertomukset ilmaston lämpenemisestä. Ihminen ei aivoiltaan, käsityskyvyltään, oppisnopeudeltaan juuri kehity modernisaation virratessa monimuotoisena päämme läpi.

Waltarin Sinuhe näki maailman kyynisesti - kirja on kirjoitettu toisen maailmasodan jälkeisessä iluusiottomassa tilassa. Kirjailija kuului Tulenkantajiin, jotka runoilivat ja pitivät itämaisia kutsuja. Uskottiin moderniin kaupunkikulttuuriin. Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta, sanoi lääkäri Sinuhe.

Vanhassa valokuvassa ammoin elänyt nainen tuijottaa lempeästi. Sukupolvien ketjun kokeminen todeksi pysähdyttää. Itsestäänselvän ihmetteleminen eheyttää.