Tietoja minusta

Oma valokuva
Käsikirjoitus maallemuuttajasta tekeillä! Sinnikkäästi vielä muokkaan romaania. Kukaan ei huomaa mua -romaanin 2. painos ilmestyi 2011. Nettikirjakaupasta. Minulta saa kirjan. Kirjoitin v. 2004 väitöskirjan Opettajan ja oppilaan kohtaaminen. Novelleja julkaistu kokelmissa. http://helenaho.wordpress.com/ in English

6.9.2012

Tarinat luovat opettajan

Katselin Helsingin Kasvatustieteen päivien ohjelmaa (kasvatustieteenpaivat2012). Päivien aihe "Vuorovaikutus kasvatuksen kentillä" kuulostaa tarpeelliselta. Oma väitöskirjani( Helenan väitös) pohtii oppilaan ja opettajan välistä vuorovaikutusta, josta haastateltavat kertovat omia narratiivejaan, tarinoitaan, kokemuksiaan.

Huomasin teeman Tutkimisen, oppimisen ja kasvatuksen kertomuksia -ryhmässä.
Kirjoitin blogiin jutun tarinoista (23.7.). Opettajuus muodostuu narratiiveista, kohtaamisesta syntyneistä tarinoista. Haastattellessani tutkimukseeni osallistuvia opettajia huomasin, että noviisiopettajalle tarinat omasta lapsuuden koulutodellisuudesta antoivat lähtökohtia oppilaan kohtaamiseen.

Voisiko opettajan rooli koostua tarinoista? Opettajankoulutuksessa nuori aikuinen omaksuu roolin - toiset luontevasti ns. perinteisen opettajan roolin ja toisille syntyy kyseenalaistava näkemys ja oma vahva persoonallinen ote. Erilaisilla opettajilla on omat taustansa, kertomukset, kodin perinteet, asenteet. Heillä on lapsuudessa ja nuoruudessa ollut oppilaan rooli (kiltti, kapinallinen jne.).

Työssä kokemuksesta syntyvä tarinapaketti on joskus jopa liikaa opettajalle. Sensitiivinen opettaja jopa on nääntyä rankkojen lapsikohtaloiden kohtaamisessa. Tässä tarvitaan opettajalle vertaistukea, että oppii ammatilaisroolin eikä ota jokaista tapausta liian henkilökohtaisesti.

Tein omista työkokemuksista romaanin Kukaan ei huomaa mua (2011, omakustanne). Siinä koetut lapsikohtalot on sulautettu fiktiivisiksi hahmoiksi. Romaanin aihepiiri lähtee kohtaamistani oppilaista, joista on syntynyt vahvoja tunnepohjaisia tarinoita mieleen.  Olen kuullut että joku lukija on kokenut romaanin ahdistavaksi ja myös realistiseksi.


Kerron romaanissa pääasiassa opettajan kokemuksista koulussa. En juuri ajattele, että oppilas luo tarinoita kohtaamistaan opettajista.

Romaanini on kaukana tieteestä. Toisaalta opettaja-tutkijan realistinen kouluromaani sisältää narratiiveja oppimisen arkitilanteista ja konflikteista. Ristiriitaiset tapahtumat jäävät kasvattajan mieleen. Kai ne jättävät jäljen myös oppilaan muistiin.
Opettajan työssä tulee seuraavan vuosikymmenen aikana olemaan uuvuttavia piirteitä yleisesti. Tietty individualismi tekee sen, että nykyiset vanhemmat näkevät koulun erilaisena kuin aiempien sukupolvien perheet. Koulun sääntöjä ja normeja saatetaan väheksyä. Ennen kertomus koululusta oli yhtenäisempi. Uskottiin, että koulutus tuo nuorelle aikanaan työpaikan. Vanhemmat hoitivat kotikasvatusta ja koulu opetti asioita. Nyt meillä on tiedonhakuun runsaasti keinoja missä vain, on yksilöllisiä vaihtoehtoja kaikilla perheillä.

Joskus oppilaan vanhempi voi käyttää vaikkapa huumeita, haluta lapsen mukanaan shoppailemaan milloin vain, lomailla pitkään kesken vuoden lapsen kanssa. Opettaja edustaa perinteen vaalijaa, sääntöjen antajaa, häneltä voidaan vaatia hyvää palvelua juuri tietylle lapselle. Koululta odotetaan myös tuoretta faktaa, hienoa opetusteknologiaa. Lapsi kohtaa auktoriteetin ehkä ensi kertaa elämässään, kun opettaja pyytää istumaan hiljaa (edes ohjeiden antamisen ajan). Koulun tarinaan vaikuttaa myös monikielisten oppilaiden mukanaan tuoma kulttuuri. Opettajilla saattaa olla hyvin monia tarinoita eri kulttuurien oppilaista.

Käsitykseni tarinasta, narratiivista on epätieteellinen.  Minulle opettajuus on sitä, että voin tietoisesti säädellä rooliani koululuokassa/koulun ulkopuolisessa opetuksessa. Tapaan
 oppilaitani päivittäin ja tietovarantoni, kokemuspohjainen materiaali, muistiinpanot heistä lisääntyvät jatkuvasti (6 vuoden ajan). Yhtenäiskoulussa oppilaat ovat 9 vuotta kanssamme. Pyrin huomaamaan heidän yksilöllisen tapansa oppia ja ohjaan heitä motivoitumaan opiskeluun ja tuen heitä näkemään oppimisen hauskana ja myös ahkerointia vaativana. Luon heille mahdollisuuden nähdä opiskelun mahdollisuutena luoda oma identiteetti, oma positiivinen tarina itsestä. 

Kasvatustieteilijä kerää haastateltavalta narratiiveja oppimisesta, koulusta, kasvamisesta ja analysoi niitä, tekee taulukoita, etsii merkityksiä. Opettajana kyselen jatkuvasti oppilailta heidän tietojaan, kokemuksiaan, käsityksiään. Kysyn:  Mitä sinulle tulee mieleen tästä? Opetuskeskustelu on maailman rakentamista sanoilla. Onneksi kuvat ja kartat saapuvat luokkaan mm. videotykin avulla. Tiedon rakentuminen lapsen mieleen vaatii sitä, että hänellä on jokin käsitys asiasta, jota hän tarkentaa kuulemansa tiedon avulla. Jos lapselle herää oma kysymys, johon hän haluaa vastauksen, hän muodostaa omaa tietopääomaansa.

Nopean tiedonvälityksen aikana on hyvä säilyttää opetuspuhe, ääneen lausutut käsitykset, arvailut, hapuilut, jotta voidaan etsiä lisää tietoa ja tarkentaa käsityksiä. Lapsiryhmä istuu ringissä ja pohtii ja kuvailee omia käsityksiään - se on tarpeellista puuhaa. Kohtaaminen konkreettisesti ja keskusteleva vuorovaikutus ei vanhene.

Opetan aluksi lapsen lukemaan, kuuntelemaan, kirjoittamaan, käyttämään tiedonhaun menetelmiä. Siispä luokanopettajan työ on aika vallankumouksellista näiden kohtaamiensa oppilaiden kohdalla.  On mahtavaa nähdä, kun joukko 10-vuotiaita lukee 100-sivuisen kirjan parissa päivässä koulussa. (Kiitos ,Tuula Kallioniemi, Reuhurinne-kirjoista!)Toki oppimisessa on mukana myös lapsen lähiympäristö, vanhemmat ja suku, vertaisryhmä, media. Joku lapsi osaa jo paljon ennen ekaluokalle tuloaan.

Koulukustannukset taitavat olla taas säästökohteena.
Mutta arvokas työ jatkuu.


 


Meidän luokassa on liitutaulu!


4.9.2012

Uusi tyyli työssä ja puhtia romaanin hiomiseen!

Syys on käynnistynyt vauhdilla koulussa. Opettelen uutta tyyliä, jossa teen paljon töitäni koulun jälkeen töissä enkä kiikuta niitä kotiin.

Toivon yhä, etten pura tyytymättömyyttäni oppilaille, sillä he ovat tehneet hommansa tai unohtaneet, mutta minä vain huomautan siitä asiallisesti. Pyrin ohjaamaan lapsia työntekoon, sitkeään aikataulujen seuraamiseen ja vastuunottamiseen. Ei unohdeta uteliasta ja iloista fiilistä. Lapset ovat mahtavia ratkomaan ongelmia, joita havaitsen luokan varusteissa tai muuten vain pohdin ääneen. Oli hauska nähdä tänään, kuinka he kehuivat toisiaan, kun saivat hoitaa tuokion matikan opetusta videotykillä opettajan roolissa.

Kun kerroin kaatuneeni pyörällä päin liikennemerkkiä, eräs lapsi sanoi ulos mennessään: Mitä tästä opimme? Ei pidä tehdä kahta asiaa yhtä aikaa. Olin katsellut keskikaupungin vilinässä outoa telttaa liian keskittyneesti.


Vapaalla korjailen romaania, joka on jo saanut uuden nimen. Yksinäisen naisen puutarha häilyy yhä mielessäni työnimenä. Uusi nimi hehkuu pimeää. Valoa romaanin henkilölle tuovat uudet tuttavat ja suku, joka löytyy Raumalta. Pitää pyytää ystäviltä kommentteja romaanin tekstiin ja kokonaisuuteen. Kuulostaako minun "raumani" lainkast raumalaisen suuhun sopivalta? Sekoittuuko Tampereen murteeseen oma lounaismurteeni?

Kirjoittaminen pursuu yritystä ja oppimista. Kirjailijaystävä muistutti, että hioa pitää, niin että teksti on "valmista", kun se lähtee etsimään julkisuutta ja lukijaa.

Luen myös ystävien fiktiivisiä tekstejä. Ulkopuolisena näen jotain ja voin auttaa tekstin nytkähtämisessä kohti hiottua tulosta.

Minun on vaikea heti hyväksyä osuvaa kritiikkiä omasta tekstistä, mutta samalla olen kiitollinen kommenteista, joiden avulla kerrotun hämäryydet aukeavat lukijalle paremmin. Itse voi sokeutua epämääräisille lauseille ja turhille sanoille.

Englannin kieli on mielessäni. Ystävällinen kielenopettaja sanoi, että hyvä olisi osata useita kieliä - siispä esnpanjan kuuntelu-cd soikoon!