Minulla kului kaksi kesää kirjoittaa kirja kouluväkivallasta. Alkuidea lähti lyömisestä koulussa, tuntemattomalle sattuneesta tositarinasta, jonka kuulin. Kuulin monia sattumuksia: koululainen oli yrittänyt sytyttää toisen hiukset tuleen, joku oli kostanut mukiloimalla toisen oppilaan ajattelemattomia sanoja. On väärin, että oppilas ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja vahingoittaa toista ihmistä. Väkivalta voi johtaa vakavaan loukkaantumiseen, vaikka tekijä olisi lapsi. On tärkeää opettaa lapsi pitämään henkisesti puolensa, mutta lyömiseen en rohkaise. Itsekuri on paikallaan ja lähtökohtana on omien vanhempien kunnioittaminen, jonka jälkeen uskoo sääntöjä ja kestää pettymykset tappelematta. Oppilailla on joskus rankkoja taustatekijöitä ja psyykkisiä oireita, jotka vaativat ohjausta ja tietoa kaikille oppilaan opettajille. Pahuutta ei psykologisoida pois ymmärtämällä liikaa. Lasten on hyvä saada ymmärtävää kohtelua ja joillekin pitää esim. opettaa päivän rutiinit kuvien avulla. Joku lapsi ei kestä vaihtelua ja yllättäviä virikeitä.
Ilkeyttä ja pahuutta en hyväksyä, mutta lyövän lapsen taustaa on hyvä tutkia ja yrittää auttaa monin keinoin. Kirjoittajana en kerro omista oppilaistani. Romaani on kuvitelma, fiktio, jota värittää vuosien kokemuksni opettajana.
Kuulostan tässä niin opettajalta, mutta romaanissa kuvailen open uupumista ja normaalia arkea tamperelaisten sisarusten työssä ja elämässä. Meri touhuaa yhtenäiskoulussaan ja isosisko Eeva johtaa koulunkehittämistä komeassa toimistossaan Frenckelin talossa.
