Tietoja minusta

Oma valokuva
Käsikirjoitus maallemuuttajasta tekeillä! Sinnikkäästi vielä muokkaan romaania. Kukaan ei huomaa mua -romaanin 2. painos ilmestyi 2011. Nettikirjakaupasta. Minulta saa kirjan. Kirjoitin v. 2004 väitöskirjan Opettajan ja oppilaan kohtaaminen. Novelleja julkaistu kokelmissa. http://helenaho.wordpress.com/ in English

5.10.2012

Opettajan tarinat identiteetin rakentajina

Opettajana työskentelen monien tarinoiden keskellä. Minulle kertyy paljon katkelmia ihmisten elämästä, perheistä, lapsista. Kerron luotettaville ystäville tainoita oppilaistani - toki suojelen lasten yksityisyyttä. Kunnioitan vaitiolovelvollisuutta.

Minun opettajuuteni muodostuu vaiheista, joilta kaikilta on kertynyt kokemuksia, joista olen kertonut kollegoille ja ystäville. Kuuntelin, kun kaksi yläkoulun opettajaa kertoi vauhdikkaasti oppilaistaan hurjia tarinoita. Mieleen jäävät hullut, poikkeavat tilanteet, joille voi nauraa jälkeenpäin. Joskus lapsen kohtalo surettaa. Kertomalla työstämme kokemusta osaksi ammattitaitoamme.

Kerroin väitöskirjassa omaa historiaani - kirjoitusaika oli 1999 - 2004. Jos nyt kirjaisin uranarratiivin, omaelämäkerran, se värittyisi tämän hetken näkökulmalla.

Vuorotteluvapaa irroitti minut koulusta ja tuskaisesta vääntämisestä,  tylsistymisestä. Sain kokea vapaalla, että oppiminen voisi olla hauskaa, kun olin turhautunut kehittämiseen ja uuden opetteluun.

Eräs kollega kysyi, että olenko vielä vapaalla, kun päivityksissäni on oudon postitiivinen sävy. Opetan pientä, hyvinkäyttäytyvää ja oppimisenhaluista luokkaa, joilla on asiat kunnossa. Luokkani tarina ei oikeastaan myötäile tämän päivän koulusta kerrottuja kauhutarinoita laisinkaan. Oikeasti kouluissa on todella paljon hauskoja, fiksuja, innostuneita lapsia ja nuoria.

Toki on kipeästi käyttäytyviä ja syrjäytyviä oppilaita. Lastenhuoltoa tarvitaan joidenkin lasten elämää parantamaan. Näyttää siltä, että koulussa on lapsia, joiden elämä tulee olemaan rankkaa ja täynnä kamppailua. Oletan että maahanmuuttajapoikien kotoutuminen voi tuottaa vaikeuksia. Mahdollisesti tämä on aihepiiri, josta ei paljon julkisesti puhuta. Ainoa keino mielestäni olisi miesohjaaja/nuorisotyöntekijä, joka tukisi harrastuksia vailla olevaa poikaporukkaa.

Me kerromme elämäntarinaamme, työurakertomusta aina uudesta näkökulmasta. Uupuneen opettajan on vaikea nähdä valoa työssään. Liian kiltti opettaja tekee kaiken mitä käsketään ja ottaa liikaakin tunteja - elämäntilanne pakottaa ahkeroimaan. Onnistumisen pakko ja yksintekeminen turhauttavat - kaikkeen ei yksi ihminen veny. Työhön liittyy myös jatkuvasti uusia vaatimuksia ja lisätehtäviä - vanhoista velvollisuuksista ei juuri luovuta.

Jokin tarina oppilaasta irtaantuu tietystä henkilöstä ja muuttuu miltei fiktioksi. "Kerran tapahtui ihan uskomaton juttu kun menin oppilaiden kanssa kaupunkiin. Oppilas kiipesi bussipysäkin katolle, oppilas käveli keskellä tietä vilkkaalla kadulla..." Joku kokemus vain muuttuu rakennustiileksi opettajuudessani - se ei kuulu enää tiettyyn lapseen. Tarinan alkuperäinen lapsi on jo kasvanut isommaksi ja voi olla täysin erilainen ja muuttunut.
Opettaja voi kertoa selviytymistarinoita - kommelluksista huolimatta on pärjätty.

"Opetin kerran yhdelle urheilijapojalle tunnin tukiopetuksessa, että kilometri on 1000 metriä." Tälläiset tarinat muokkaavat minua - muistan että jokin oppiminen voi vaatia aikaa.

Sain mahdollisuuden kertoa tästä teemasta Kasvatustieteen päivillä Helsingissä marraskuussa. Pohdin narratiivista identiteettiä. Miten me rakennamme itseämme kertomalla tarinoita? Meillä voi olla tarina itsestämme vanhempana, suomalaisena. Suomalaiset kirjoittavat paljon - sekin luo identiteettiä.

Opettaja, lähetä minulle sinua koskettanut tarina oma urasi varrelta. Olet ehkä pohtinut ja kertonut jostain kohtaamastasi oppilaasta tarinoita.
Kasvattaja lähetä tarina mieleen jääneestä kasvatustilanteesta lapsen kanssa.
Käsittelen tekstiäsi nimettömänä, vailla paikkakuntaa, esimerkkinä, tieteen aineistona.
Kiitos, jos innostut lähettämään.  helenaho@windowslive.com