Tietoja minusta

Oma valokuva
Käsikirjoitus maallemuuttajasta tekeillä! Sinnikkäästi vielä muokkaan romaania. Kukaan ei huomaa mua -romaanin 2. painos ilmestyi 2011. Nettikirjakaupasta. Minulta saa kirjan. Kirjoitin v. 2004 väitöskirjan Opettajan ja oppilaan kohtaaminen. Novelleja julkaistu kokelmissa. http://helenaho.wordpress.com/ in English

14.5.2013

1980-luvulla opiskelijana - Kuinka paljon kursseja yhteen opeen tarvitaan?

Opiskelin Turun yliopistossa 1970-luvun lopulla suomen kieltä ja kotimaista kirjallisuutta. Muistan Kerttu Saarenheimon ylvään ja runollisen tyylin. Pirkko Alhoniemi oli uuden ajan luennoitsija. Yleisen kirjallisuuden laitokselta muistan Veijo Hietalan, joka yhä kertoo telkkarissa näkemyksiään tv-saippuasarjoista.

Myös Outi Valle teki minuun vaikutuksen, kun hän piti kuunelmakurssia Yleisen kirjallisuuden puolella.  Tein Mika Waltarin Sinuhe-romaanin kuunnelmaversiosta gradun. Opiskelin puheoppia ja pohdin Neferneferneferiä ja Sinuhea. Asuin Vilulinnan takana yliopiston mäellä ja puutalokämppää lämmitettiin kaakeliuunilla, johon halot hakkasin talon kellarissa. Pihalle näkyi Tuomikirkon torni.

Puhelin oli pöydällä kotona - ei mobiiliversiona taskussa. Näin tietokoneen  Opettajankoulutuslaitoksella. Istuin tietokonehuoneessa ja virkkasin, sillä arvelin, ettei laite kosketa milloinkaa minua.  Usean kuutiometrin kokoisesta tietokoneesta saatiin reikänauhaa pitkinä liuskoina. Näin ensimmäisen kannettavan mobiilipuhelimen, Mobiran v. 1988. Se oli niin painava, että sitä kutsuttiin raahattavaksi ja se maksoi melkein 20 000 markkaa.

Isä osti minulle sähkökirjoituskoneen, jonka olisi saanut myös tietokoneliitännällä, mutten arvellut sellaista liitäntää tarvitsevani. Kun kirjoitin kirjallisuuden gradua mökillä, kulutin ison pinon  valkoisia korjausliuskoja. Teksti oli siis suoraa printtiä ja korjaukset tehtiin paperille heti. Jos halusin liittää lauseen tekstiin, piti naputella koko sivu uusiksi. Poltin suttupaperit takassa. Nykyinen tietokoneen voimallinen keybordin näppäilyni on peräisin mekaanisen kirjoituskoneen ajalta, jolloin ei ollut hipaisunäppäimiä.

OKL:ssa riitti kursseja loputtomasti. Menin sinne haaveenani ammatti, jossa varmasti työllistyn. Olin epäillyt, ettei äidinkielen opettajana saisi töitä. Palasin välillä kirjallisuuden opiskelijaksi, kun OKL:n tiukka lukujärjestys ahdisti. Surffailin kahden laitoksen välillä ja sain tuplamaisterin paperit. Tuntui uskomattomalta, että sain luokanopettajan  käsityötentit ja pakolliset liikunnat ja pianonsoitot suoritettua. Poissaoloa ei siellä laitoksessa tunnettu. Myöhemmin kasvatustiede vielä kiinnosti ja houkutti Hakalan koulun jälkeen jatko-opintoihin 1990-luvulla. Opinnot päättyivät vasta väitökseen v. 2004.

OKL:ssa Pirjo Viitanen oli kiehtova persoona ja taitava kuvismaikka. Hän taisi varoitella minua hallinnollisista töistä.  Jälkeenpäin ajateltuna kasvatustiede meni silloin harakoille, kun en ollut ketään kasvattanut. Nyt voisin jopa hyötyä kasvatustieteen opiskelusta, kun uraa on viisi vuotta jäljellä. Ars- näyttely Helsingissä oli vaikuttava elämys.

Tein kasvatustieteen gradun luovasta kirjoittamisesta. Se oli parigradu, mikä oli aika mielenkiintoinen kokeilu. Ihailin Jorma Heikkilää, luovuusoppinutta. Opetin pienessä puukoulussa Turussa ja teetin graduun liittyviä ainekirjoituksia. Tuo Juhannuskukkulalla sijainnut koulu jätti hyvän muiston. Normaalikoulu oli aika epänormaali. Siellä vallitsi kilpailun henki. Opettajille piti vääntää ihmetunteja.  No, onneksi niistä selvittiin nuoruuden energialla.

Olen harrastanut kasvatustiedettä ja kirjoittanut päiväkirjaan koulusta, kasvatuksen tutkimisesta ja opettajuudesta. Mielipidekirjoituksiakin on tullut julkisuuteen.

Olisiko opiskeluaikani ollut erilainen, jos olisin elänyt Facebook-maailmassa tuolloin. Muistan valtavat kirjapinot kotimaisen kirjallisuuden lopputenteissä - kymmenen kirjailija koko tuotanto. Suomen kielessä piti ahmia 1000 sivua kielioppia, jonka sain neljännellä kerralla suoritettua. Meinasin jo jäädä sukulaisten luo Italiaan, kun missasin suomen gradutentin. Eräs diplomaatin leski sanoi, ettei kannattanut jäädä vaille lopputuntintoa. Uskoin häntä Airolen piazzalla.

Valmistuttuani luokanopettajaksi totesin, että siinä ammatissa tarvitaan kaikki mahdolliset opinnot. Olin innostunut oppiaineista ja kokeiluista vuosien ajan. Nykyisin olen kiinnostunut oppilaista ja uuden oppimisesta heidän kanssaan.

Sain tänä vuonna opettajaharjoittelijan, joka oli tyttäreni ikäinen. Hän ei ollut aiemmin ollut koulussa töissä. Sain väläyksen nuoren opettajan herkkyyttä luokkaani. Tuollainenko minäkin olen joskus ollut? Hän teki aivan samaa kuin minäkin kautta aikojen - otti kontaktia lapsiin. Siitä se taival alkaa.



Ylpeys ja ennakkoluulo - elokuvan taikaa

Eräs Facebook-keskustelu innosti katsomaan Joe Wrightin ohjaaman elokuvan Ylpeys ja ennakkoluulo (2005), jossa Elizabeth on Keira Knightley ja herra Darcy on Matthew Macfadyen. Molemmat ovat englantilaisia. Donald Sutherland esittää Elizabethin  valkotukkaista isää,  hän luo vaikuttavan ja hurmaavan perheenpään, jonka ympärillä naisparvi kikattaa.
Jane Austinen romaani Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) on filmattu eri vuosikymmeninä. Elizabethin hahmon lumovoima kantaa romaania ja myös elokuvaan pitää löytyä kiehtova näyttelijätär.
Robert Ebert (Chicago Sun-Times) kirjoittaa lempeän arvostelun ja kehuu Keiran näyttelemistä – Keira tekee Elizabetista nykyaikaisen. Arvostelija ylistää elokuvan maaseudun mutaa ja arkisuutta, jota epookkidraamaan on saatu ylellisten sisäkuvien oheen. Hän mainitsee tanssin, jossa Elizabeth ja Darcy uppoavat omaan tunteensa maailmaan.
Minua viehätti elokuvassa Elizabethin hahmon ”tuittupäisyys”, itsetietoisuus, tinkimättömyys, halu päästä perille asioista, halu olla mukana. Hän tuo mieleeni hahmon tyttökirjoista – L.M. Montgomeryn ja Luisa May Alcottin tyttökirjat. Muistin amerikkalaisen Viona Ryderin elokuvassa Pikku naisia (1994). Hänessä on ulkonaisesti samaan kuin Keirassa. Toki Elizabethin hahmoa korostavat erilaiset naiset: ujo kaunotar Jane, höpsöt pikkusisaret, kanamainen äiti sekä viileät aateliset neidot.
Eräät FB-keskustelijat moittivat Keiraa myös Anna Kareninan roolissa. HeSan arvioin mukaan Anna Karenina – filmatisointi tyylittelee. Keiran nukkemaista kauneutta kehutaan ja toisaalta mainitaan hänen kapea-alaisuutensa.
Tarkkailin Keiraa Ylpeys ja ennakkoluulo  –elokuvassa ja on sanottava että kauniin näyttelijättären kasvoilla käyvät harvat ilmeet. Jos ajattelen suomalaista Irina Björklundia, tulee mieleen kasvoilla vaihtelevat ilmeet. Huomasin  Elizabethin isän Sutherlandin loppukohtauksessa saavan kasvoilleen valtavan määrän ilmeitä, kun tytär vihdoin löytää mieleisensä miehen. Keira on nukkemainen, siro ja hänellä on upeat hiukset. Hän kyllä sopii rooliin Elizabethina ja hänellä on mahdollisuus räväkkään aikakauden neidon kuvion uudistamiseen. Mutta jotain herkkyyttä ja tunnekirjon ilmentämistä kaipaisi lisää. Naurukin on opeteltua poseeraamista.
Elokuva pelaa visuaalisilla leikkauksilla ja vivahteilla.  Mutta toisaalta elokuvan voima on tarinassa ja päähenkilön taidossa eläytyä. Ehkä Keira on suosittu ulkoisen olemuksensa vuoksi. Kameran edessä hän on edustava ja sulokas. Hänessä on jo lapsesta kytenyt palo näyttelijäksi. Kuitenkin joku suosittu näyttelijätär kuten Julia Roberts tai Meryl Streep antavat katsojalle muutakin kuin vain kauniin kuoren.
Elokuva on myös viihdettä. Joillekin riittää ajanviete, suloisten kuvien vyöry. Uskonpa että monelle miehelle epookkielokuvat ovat raskaita katsoa, mutta miehille onkin tarjonnassa toimintaleffoja.  Taitaa tuokin olla muuttumassa – toimintahahmoissa on myös sankarinaisia. Viihteessä ei ole mitään pahaa. Pretty Woman -elokuvan tai Bridget Jones –filmit voi katsoa monta kertaa vain viettääkseen mökin sohvalla herkkuhetken. Elokuvassa muuttumisen ilo on paljaimmillaan vaikkapa Prinsessapäiväkirjoissa. Epäsuositusta teinitytöstä kehkeytyy mallikas prinsessa. Pretty Woman kertoo myös viihteellisen muuttumistarinan.
Elokuvan sivuroolissa Judi Dench esittää ylväästi Catherine de Bourgia, Darcyn sukulaista. Judissa on tyyliä ja vaikuttavuutta vaikka muille jakaa.
Ehkä opin katsomaan elokuvia myös analyyttisesti. Minulla on tapana eläytyä elokuvan maailmaan, varsinkin Jane Austin –filmatisointeihin tai muihin historiallisiin menestyselokuviin. Tunnekuohu tenhoaa, on nautinnollista elää näyttämön fiiliksiä kotisohvalla. Tulee mieleen Rakastunut Shakespeare (1998) – jonka tenhoava maailma on jäänyt mieleen.
Joskus koululaisena ihastelin Elisabeth I -elokuvia. Vuoden 1971 elokuvassa Elisabeth R kuningatarta näyttelee Glenda Jackson. Päiväkirjoissani olen kehunut Glendaa.  Minuun teki vaikutuksen hahmon taitava maskeeraaminen iäkkääksi neitsytkuningattareksi. Toki tässäkin tapauksessa kätketyt tunteet ja hovin juonittelu kiehtoivat.
Jane Austinin Ylpeys ja ennakkoluulo kuuluu kesä lukulistalle. Olisi kiinnostava lukea tuore käännös sekä yrittää lukea englanniksi. Kirja täyttää kaksisataa vuotta. Lukijana saan kuvitella ja yhdistellä visuaaliset kiemurat itse, mutta filmit vaikuttavat alitajuntaan.

Ylpeys ja ennakkoluulo – kirjan filmatisoinnit
Jane Austen (1775 - 1817), englantilainen kirjailija.
Luisa May Alcott (1832 – 1888), amerikkalainen,  Pikkunaisia (1868) – tyttökirjoja ja myös kirjoja aikuisille
L.M. Montgomery  (1874  1942), kanadalainen    -   Anna-kirjat ja Runotyttö-sarja