Tietoja minusta

Oma valokuva
Käsikirjoitus maallemuuttajasta tekeillä! Sinnikkäästi vielä muokkaan romaania. Kukaan ei huomaa mua -romaanin 2. painos ilmestyi 2011. Nettikirjakaupasta. Minulta saa kirjan. Kirjoitin v. 2004 väitöskirjan Opettajan ja oppilaan kohtaaminen. Novelleja julkaistu kokelmissa. http://helenaho.wordpress.com/ in English

14.5.2013

1980-luvulla opiskelijana - Kuinka paljon kursseja yhteen opeen tarvitaan?

Opiskelin Turun yliopistossa 1970-luvun lopulla suomen kieltä ja kotimaista kirjallisuutta. Muistan Kerttu Saarenheimon ylvään ja runollisen tyylin. Pirkko Alhoniemi oli uuden ajan luennoitsija. Yleisen kirjallisuuden laitokselta muistan Veijo Hietalan, joka yhä kertoo telkkarissa näkemyksiään tv-saippuasarjoista.

Myös Outi Valle teki minuun vaikutuksen, kun hän piti kuunelmakurssia Yleisen kirjallisuuden puolella.  Tein Mika Waltarin Sinuhe-romaanin kuunnelmaversiosta gradun. Opiskelin puheoppia ja pohdin Neferneferneferiä ja Sinuhea. Asuin Vilulinnan takana yliopiston mäellä ja puutalokämppää lämmitettiin kaakeliuunilla, johon halot hakkasin talon kellarissa. Pihalle näkyi Tuomikirkon torni.

Puhelin oli pöydällä kotona - ei mobiiliversiona taskussa. Näin tietokoneen  Opettajankoulutuslaitoksella. Istuin tietokonehuoneessa ja virkkasin, sillä arvelin, ettei laite kosketa milloinkaa minua.  Usean kuutiometrin kokoisesta tietokoneesta saatiin reikänauhaa pitkinä liuskoina. Näin ensimmäisen kannettavan mobiilipuhelimen, Mobiran v. 1988. Se oli niin painava, että sitä kutsuttiin raahattavaksi ja se maksoi melkein 20 000 markkaa.

Isä osti minulle sähkökirjoituskoneen, jonka olisi saanut myös tietokoneliitännällä, mutten arvellut sellaista liitäntää tarvitsevani. Kun kirjoitin kirjallisuuden gradua mökillä, kulutin ison pinon  valkoisia korjausliuskoja. Teksti oli siis suoraa printtiä ja korjaukset tehtiin paperille heti. Jos halusin liittää lauseen tekstiin, piti naputella koko sivu uusiksi. Poltin suttupaperit takassa. Nykyinen tietokoneen voimallinen keybordin näppäilyni on peräisin mekaanisen kirjoituskoneen ajalta, jolloin ei ollut hipaisunäppäimiä.

OKL:ssa riitti kursseja loputtomasti. Menin sinne haaveenani ammatti, jossa varmasti työllistyn. Olin epäillyt, ettei äidinkielen opettajana saisi töitä. Palasin välillä kirjallisuuden opiskelijaksi, kun OKL:n tiukka lukujärjestys ahdisti. Surffailin kahden laitoksen välillä ja sain tuplamaisterin paperit. Tuntui uskomattomalta, että sain luokanopettajan  käsityötentit ja pakolliset liikunnat ja pianonsoitot suoritettua. Poissaoloa ei siellä laitoksessa tunnettu. Myöhemmin kasvatustiede vielä kiinnosti ja houkutti Hakalan koulun jälkeen jatko-opintoihin 1990-luvulla. Opinnot päättyivät vasta väitökseen v. 2004.

OKL:ssa Pirjo Viitanen oli kiehtova persoona ja taitava kuvismaikka. Hän taisi varoitella minua hallinnollisista töistä.  Jälkeenpäin ajateltuna kasvatustiede meni silloin harakoille, kun en ollut ketään kasvattanut. Nyt voisin jopa hyötyä kasvatustieteen opiskelusta, kun uraa on viisi vuotta jäljellä. Ars- näyttely Helsingissä oli vaikuttava elämys.

Tein kasvatustieteen gradun luovasta kirjoittamisesta. Se oli parigradu, mikä oli aika mielenkiintoinen kokeilu. Ihailin Jorma Heikkilää, luovuusoppinutta. Opetin pienessä puukoulussa Turussa ja teetin graduun liittyviä ainekirjoituksia. Tuo Juhannuskukkulalla sijainnut koulu jätti hyvän muiston. Normaalikoulu oli aika epänormaali. Siellä vallitsi kilpailun henki. Opettajille piti vääntää ihmetunteja.  No, onneksi niistä selvittiin nuoruuden energialla.

Olen harrastanut kasvatustiedettä ja kirjoittanut päiväkirjaan koulusta, kasvatuksen tutkimisesta ja opettajuudesta. Mielipidekirjoituksiakin on tullut julkisuuteen.

Olisiko opiskeluaikani ollut erilainen, jos olisin elänyt Facebook-maailmassa tuolloin. Muistan valtavat kirjapinot kotimaisen kirjallisuuden lopputenteissä - kymmenen kirjailija koko tuotanto. Suomen kielessä piti ahmia 1000 sivua kielioppia, jonka sain neljännellä kerralla suoritettua. Meinasin jo jäädä sukulaisten luo Italiaan, kun missasin suomen gradutentin. Eräs diplomaatin leski sanoi, ettei kannattanut jäädä vaille lopputuntintoa. Uskoin häntä Airolen piazzalla.

Valmistuttuani luokanopettajaksi totesin, että siinä ammatissa tarvitaan kaikki mahdolliset opinnot. Olin innostunut oppiaineista ja kokeiluista vuosien ajan. Nykyisin olen kiinnostunut oppilaista ja uuden oppimisesta heidän kanssaan.

Sain tänä vuonna opettajaharjoittelijan, joka oli tyttäreni ikäinen. Hän ei ollut aiemmin ollut koulussa töissä. Sain väläyksen nuoren opettajan herkkyyttä luokkaani. Tuollainenko minäkin olen joskus ollut? Hän teki aivan samaa kuin minäkin kautta aikojen - otti kontaktia lapsiin. Siitä se taival alkaa.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti