Tietoja minusta

Oma valokuva
Käsikirjoitus maallemuuttajasta tekeillä! Sinnikkäästi vielä muokkaan romaania. Kukaan ei huomaa mua -romaanin 2. painos ilmestyi 2011. Nettikirjakaupasta. Minulta saa kirjan. Kirjoitin v. 2004 väitöskirjan Opettajan ja oppilaan kohtaaminen. Novelleja julkaistu kokelmissa. http://helenaho.wordpress.com/ in English

8.2.2016

Taidemuseo kasvattaa lapsia taiteen yleisöksi


Hans Ahlfreds kirjoittaa (4.2. Aamulehti) taidemuseon olevan merkitykseltään vähäinen taidekasvatuksessa.  Olen pitkään vienyt oppilaita opettajana Tampereen taidemuseoon ja olemme saaneet kuulla havainnollisia ja kiinnostavia opastuksia museossa. Kaupungissamme  on toiminut v. 2006 alkaen Taidekaari, kulttuurikasvatusohjelma, joka on tarjonnut eri kulttuurin lajeja lapsille Tampereen kouluissa vuosiluokittain. Toiminta on laajaa ja opastukset ovat perusteellisia ja niihin liittyy myös työpajoja (tanssi, kuvataide, musiikki).  Opettaja voi viedä oppilaita museoon niin paljon kuin katsoo tarpeelliseksi. Maksuttomien opastusten lisäksi voi ostaa opastuksen. Opettajille on näyttelyihin opastettuja kierroksia ennen oppilaskierroksia.
Näen että taiteilijoiden tukeminen on osa suomalaista taiteen tuottamista. Kuvataiteilijat tuottavat taideteoksia meidän kaikkien nähtäväksi museoihin ja julkisiin tiloihin. Nykyinen taide voi olla myös yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa ja vaikka performanssia, johon katsojat osallistuvat ja antavat sille merkityksiä. Taiteilijoiden lisäksi museoista saa ideoita myös taiteen harrastaja.
Kulttuurikasvatusyksikkö TAITE huomioi lapset, aikuiset ja ikäihmiset. Käsittääkseni kulttuurikasvatus Tampereella liittyy taidemuseoon ja muihin museoihin. Varmasti museon laajeneminen houkuttaa meitä katsojia museoon viihtymään ja nauttimaan taiteesta.
Upea kokemus taidemuseossa v. 2013 oli kuvanveistäjä ja kuvataiteilija Dashi Namdakovin töiden esittely, jossa lapset saivat käsityksen huippuluokan veistotaiteesta. Ison kaupungin lapsilla on helppo pääsy kuvataiteen luokse.

(Aamulehti 7.2. 2016)
- - -
While Visiting the art museum in Tampere the children learn to see  and  appreciate art. With the good guidance the children can enjoy art exhibition and learn a lot.  We need young and older painter and other artists so that we can have Finnish art in our museums.


This peace of art is situated near Sara Hilden Museum. It is part of the exhibition of Carolus Enkel. Sara Hiden museo ja Carolus Enckelin taidenayttely

10.7.2015


Eira,

mitä intohimoisista opettajista tulee eläkkeellä?

Miten on tultu intohimoiseksi opettajaksi? Tutkiva opettaja on teoreettisesti työtään analysoiva ope. Asenne työhön on tutkiva.

Iän myötä kouluyhteisön kymmenet säännöt ja lainalaisuudet alkavat välillä tökkiä opettajaa. Mutta koulun vapauttaminen säännöistä on yhtä vaikeaa kuin räsymaton yhden raidan purkaminen mattoa repimättä. Yhteiskunta muuttuu, perheiden paineet työn ja kotielämän yhteensovittamisessa vaikuttavat lasten arkeen. Lapset kisaavat hienoissa harrastuksissa ja nykylapsen vaatekerta on merkkejä täynnä. Toiset lapset kärsivät, kun eivät ole yhtä varakkaista perheistä. Antakaa lasten rymytä tavallisissa vaatteissa! Teininä ehtii sievistellä ja kammata lettiä muodin mukaan.

Koulu on paikka, jossa kodin hienous tai köyhyys voidaan laittaa sivuun päivän ajaksi. Myös kulttuurinen tausta voidaan jättää hetkeksi pois mielestä. Ollaan porukalla uutta oppimassa samanarvoisina. Se on hieno ja vastuullinen tehtävä – aikuinen astuu mukaan porukkaan pitämään kuria ja luomaan oppivaa järjestystä. Ope kuuntelee riidat ja selvittää syrjimiset ja kiusaamiset. Ope lennättää porukan matkalle jänniin paikkoihin netin ja mielikuvituksen avulla. Myös ihan metsän ja maan ihailu onnistuu lähiympäristön maastossa ja oma havainnointi onkin hauskaa ja tärkeää. Aivot tarvitsevat luonnon kokemista.

Iän myötä ope ei enää jaksa nukkua patjalla leirikoulussa – sänky pitää olla. Palautuminen vaatii aikaa päivittäin. Lapset pyytävät huomiota ja heitä pitää kuulla ja antaa heille hyvää tunneväreilyä opetuksen lomassa. Kiukut pitää niellä äkkiä ja etsiä ratkaisuja koko ajan odottamattomiin tilanteisiin. Joskus vanhempien odotukset ovat valtavia ja yksi ope ei vaan riitä. Useimmat vanhemmat arvostavat open kokemusta ja luontevaa otetta lasten kasvattamiseen.  Tärkeää on neuvotella perheiden kanssa käytännön toimista.  Luottamus on hyvä lähtökohta yhteiseen vuosien kasvatusprosessiin.

Tutkijana olen kohdannut lasten ajatuksia syrjinnästä ja suvaitsevuudesta. Kovalla yhteistyöllä ja solmujen avaamisella kasvaa suvaitsevuutta – me ymmärrämme olevamme erilaisia mutta silti samanlaisia. Monta hienoa tarinaa ristiriidan selviämisestä on jäänyt mieleeni. Tutkijana olen avoin kaikelle lapsen informaatiolle. Opettajana yritän suojella lasta pahan kohtaamiselta. Globaalikasvatus on välillä kuiskaamista isojen asioiden äärellä. Koulun vahvuus on yhteen kasvamisessa, yhteisössä. Jokainen vanhempien hyvä panos kantaa hedelmää koko luokassa – hyvätapainen lapsi on aarre, muiden parasta ajatteleva lapsi on tulevaisuuden vastuunkantaja. Lapsi on arvokas omana itsenään, pieni ihminen, jolla on ajatuksia koko kasvun ajan. Maailmankuva kehittyy ja uudistuu lapsuudessa. Tulkaa tutkijat kuulemaan lapsia!

Eira, vaikuttaa siltä, etten ole vielä eläköitymässä. Kiitos sinulle tutkiva opettaja – ajattelusta. Tämä on intohimoista työtä, elämäntapa. Ehkä sitten joskus saa täysipäiväisesti tehdä vaikka taidetta tai halkoja sielulle iloksi ja rakennukseksi.

terveisin  Helena
 

29.3.2015

Roikunko liikaa netissä?

 
Onko netin käyttö korvike oikealle elämälle? Elämä vie meitä eri paikkoihin. Aina on kirjoitettu päiväkirjoja. Nyt meille 50-vuotiaille (muun muassa) on avautunut mahdollisuus ns. esitellä ajatuksiamme kavereille. Elämä jatkuu koneen ympärillä. Tämä Facebook ja blogit julkistavat ikkunoita maailmaan. Näissä toimii  subjektiivisuus rajana ja avartajana. Yksilön valintoja - ne joko kiinnostavat tai niitä ei jaksa seurata.

Ehkä  tämä uutuuden viehätys koukuttaa keski-ikäisiä. Muistan nuorena että minulla oli monia kirjekavereita Euroopassa ja Suomessa. Kirjeen saapuminen oli hienoa ja olisi toki vieläkin. Yhä netti tarjoaa uutuuksia - kirjoja, kuvagallerioita, kielikursseja, digitaalista työmateriaalia, neuvoja, ohjeita, elämänparannuskuureja.



1990-luvulla kerrottiin vuorovaikutuksesta, joka voisi olla tv:n ja katsojan välillä. Nythän voi kommentoida ohjelmaa Twitterin kautta. Voi lähettää sääkuvan uutisiin. Vuorovaikutus on kiinnostavaa ja kiehtovaa. Tulee tunne, että roikun mukana.

Myös ajankohtaisuus on uutta - voin lukea ja nähdä videokuvaa esim. Ukrainan mielenosoituksista ns. suorana lähetyksenä. Uutisten aika on nyt. Sanomalehti joutuu kilpailemaan nopeudessa mm. luomalla verkkosivut, joilla tieto vaihtuu. On jotenkin surkeaa kuunnella vaikkapa radiouutisia, kun niissä toistetaan samaa uutista koko vuorokausi. Luohan se turvallisen tunteen kun radio toistaa itseään.



On  hyvin tervettä mennä kävelylle maailmaan (kamera kaulassa). Tämä kuvaaminen ja viestiminen kutkuttaa ja tarjoaa mahdollisuuksia. Jos olisimme vaeltaneet 40 vuotta tässä some-maailmassa, suhtautuisimme kriittisemmin.  60 -70-vuotiaalle on  piristävä mahdollisuus lukea lehtiä ja kavereiden juttuja ja nähdä hienoja kuvia maailmalta. Olen testannut mm. muistipelejä, joilla  ehkäistään dementiaa. Ei tietenkään eläkeläisellekään riitä kontakti pelkkään tietokoneruutuun.

Itse arvostan kovasti ihmisten tapaamista, sillä arkeni on vilahtanut kymmeniä vuosia hyvin vilkkaasti kontaktien virrassa ja ystävyyssuhteiden vaaliminen on kärsinyt työstäni.  Iloitsen, että muutama ystävä on olemassa. Eläköön aito yhteys.

23.3.2015

Kevät räntäsateessa

Tunnelma on melko sekava kun oma työ on eräällä loppusuoralla - kuudes luokka iloineen ja suruineen on päättymässä muutaman kuukauden päästä. Uutta luokkaa pitää jo harkita. Sekin sisältää outoja iloisia ja huolestuneita sävyjä. Toki olen iloinen, että saan tehdä töitä.


Jossain kauempana häälyy työuran loppuminen. Siihen liittyy ilo vapaasta ajankäytöstä. Tuloja on sitten niukalti, joten pitää harkita ostot ja kokata taitavasti kuin oma äitini, joka on hyvin taloudellinen.

Mökillä on hauska poiketa keväällä - jäätävä viima kirkkaudessa, kun ei vielä ole lehtiä puissa. Meri helisi jäisenä rannassa ja aaltoili hurjassa tuulessa.
Onneksi elämässä on aina uusia kiinnostuksen kohteita. Valokuvaaminen on hauskaa ja vaatii ponnisteluja. Siinä on haastetta. Lintujen kuvaaminen ei suju ilman jalustaa ja jalustan raahaaminen vaatii yritteliäisyyttä. Odotan jo ensi kesän kuvausreissuja, kun uusi kamera sallii tarkemmat luontokuvat. Ja vanha Leica kulkee myös mukana kuvausretkillä.

18.3.2014

Tutkimusta ja koulua ja kirjoja

Pieni päivitys on paikallaan: Yhä kirjoitan romaania maallemuutavasta nuoresta naisesta. Työstäminen loppuvaiheessa.
Opettajana hyörin vielä muutaman vuoden - riippuu siitä miten eläkeikiä päätetään nostaa (?). Viihdyn koululla ja touhua paljon tietokoneiden ja lasten seurassa. Tähteni ei ole laskussa, vaikka hiekka tiimalasissa hupenee.

Yritän oppia jotain pelistä ja oppimisesta, vaikka koen, että oppimiseen kuuluu tietty järjestelmällisyys ja rakenne, jota tarkennetaan. Olen kai vanhanajan kirjaihminen.

Opettelen twiittaamaan, Facebook vie aikaani silloin tällöin. Blogia voisi kirjoittaa. Aluksi luulin kirjoittavani hienosti kirjoista, mutta lipsun koulumaailmaan.

Teen joskus tutkimusta. Nyt kiinnostaa maahanmuttajataustaisen, uussuomalaisen koulupolku. Miten opettaja osaa ottaa monikulttuurisen lapsen erilaisuuden huomioon? Vai pitäisikö painottaa lasten samanlaisuuksia? Miten oppilas löytää paikan suomalaisessa koulussa? Mitä nuorelle tapahtuu peruskoulun jälkeen? Löytyykö ammatikoulutusta uussuomalaiselle? Ottaako työnantaja töihin nuoren, jolla on ulkomaalainen nimi?

Lähdin tutkijana pohtimaan luottamusta, jonka oletan olevan oppilaan, hänen perheensä ja opettajan välillä.  Suomalaisen perheen ja opettajan välillä voi olla säröjä tai sitten hieno luottamus. Ainakin olen tavannut kiitollisia maahanmuuttajaperheitä, jotka luottavat suomalaiseen opettajaan. Perhe odottaa, että heidän lapsensa pärjää hyvin Suomessa ja saa työtä ja koulut sujuvat hyvin.  Toivon, että Suomi antaa mahdollisuuksia näille uusille kansalaisille, jotka eivät palaa minnekään enää, vaan etsivät täältä paikkansa.
Millaisia muutoksia monikulttuurisuus tuo vuorovaikutukseen koulussa?

Kirjoista on mainittava Tuula Mai Salmelan Lampi, joka saapui luokseni. Nytpä luen Tuulan kirjan ja saan nauttia huolellisesta kirjailijan työstä - tiedän sen jo ennestään.
Tuula Mai Salmela Lampi (dekkari) 2014

14.5.2013

1980-luvulla opiskelijana - Kuinka paljon kursseja yhteen opeen tarvitaan?

Opiskelin Turun yliopistossa 1970-luvun lopulla suomen kieltä ja kotimaista kirjallisuutta. Muistan Kerttu Saarenheimon ylvään ja runollisen tyylin. Pirkko Alhoniemi oli uuden ajan luennoitsija. Yleisen kirjallisuuden laitokselta muistan Veijo Hietalan, joka yhä kertoo telkkarissa näkemyksiään tv-saippuasarjoista.

Myös Outi Valle teki minuun vaikutuksen, kun hän piti kuunelmakurssia Yleisen kirjallisuuden puolella.  Tein Mika Waltarin Sinuhe-romaanin kuunnelmaversiosta gradun. Opiskelin puheoppia ja pohdin Neferneferneferiä ja Sinuhea. Asuin Vilulinnan takana yliopiston mäellä ja puutalokämppää lämmitettiin kaakeliuunilla, johon halot hakkasin talon kellarissa. Pihalle näkyi Tuomikirkon torni.

Puhelin oli pöydällä kotona - ei mobiiliversiona taskussa. Näin tietokoneen  Opettajankoulutuslaitoksella. Istuin tietokonehuoneessa ja virkkasin, sillä arvelin, ettei laite kosketa milloinkaa minua.  Usean kuutiometrin kokoisesta tietokoneesta saatiin reikänauhaa pitkinä liuskoina. Näin ensimmäisen kannettavan mobiilipuhelimen, Mobiran v. 1988. Se oli niin painava, että sitä kutsuttiin raahattavaksi ja se maksoi melkein 20 000 markkaa.

Isä osti minulle sähkökirjoituskoneen, jonka olisi saanut myös tietokoneliitännällä, mutten arvellut sellaista liitäntää tarvitsevani. Kun kirjoitin kirjallisuuden gradua mökillä, kulutin ison pinon  valkoisia korjausliuskoja. Teksti oli siis suoraa printtiä ja korjaukset tehtiin paperille heti. Jos halusin liittää lauseen tekstiin, piti naputella koko sivu uusiksi. Poltin suttupaperit takassa. Nykyinen tietokoneen voimallinen keybordin näppäilyni on peräisin mekaanisen kirjoituskoneen ajalta, jolloin ei ollut hipaisunäppäimiä.

OKL:ssa riitti kursseja loputtomasti. Menin sinne haaveenani ammatti, jossa varmasti työllistyn. Olin epäillyt, ettei äidinkielen opettajana saisi töitä. Palasin välillä kirjallisuuden opiskelijaksi, kun OKL:n tiukka lukujärjestys ahdisti. Surffailin kahden laitoksen välillä ja sain tuplamaisterin paperit. Tuntui uskomattomalta, että sain luokanopettajan  käsityötentit ja pakolliset liikunnat ja pianonsoitot suoritettua. Poissaoloa ei siellä laitoksessa tunnettu. Myöhemmin kasvatustiede vielä kiinnosti ja houkutti Hakalan koulun jälkeen jatko-opintoihin 1990-luvulla. Opinnot päättyivät vasta väitökseen v. 2004.

OKL:ssa Pirjo Viitanen oli kiehtova persoona ja taitava kuvismaikka. Hän taisi varoitella minua hallinnollisista töistä.  Jälkeenpäin ajateltuna kasvatustiede meni silloin harakoille, kun en ollut ketään kasvattanut. Nyt voisin jopa hyötyä kasvatustieteen opiskelusta, kun uraa on viisi vuotta jäljellä. Ars- näyttely Helsingissä oli vaikuttava elämys.

Tein kasvatustieteen gradun luovasta kirjoittamisesta. Se oli parigradu, mikä oli aika mielenkiintoinen kokeilu. Ihailin Jorma Heikkilää, luovuusoppinutta. Opetin pienessä puukoulussa Turussa ja teetin graduun liittyviä ainekirjoituksia. Tuo Juhannuskukkulalla sijainnut koulu jätti hyvän muiston. Normaalikoulu oli aika epänormaali. Siellä vallitsi kilpailun henki. Opettajille piti vääntää ihmetunteja.  No, onneksi niistä selvittiin nuoruuden energialla.

Olen harrastanut kasvatustiedettä ja kirjoittanut päiväkirjaan koulusta, kasvatuksen tutkimisesta ja opettajuudesta. Mielipidekirjoituksiakin on tullut julkisuuteen.

Olisiko opiskeluaikani ollut erilainen, jos olisin elänyt Facebook-maailmassa tuolloin. Muistan valtavat kirjapinot kotimaisen kirjallisuuden lopputenteissä - kymmenen kirjailija koko tuotanto. Suomen kielessä piti ahmia 1000 sivua kielioppia, jonka sain neljännellä kerralla suoritettua. Meinasin jo jäädä sukulaisten luo Italiaan, kun missasin suomen gradutentin. Eräs diplomaatin leski sanoi, ettei kannattanut jäädä vaille lopputuntintoa. Uskoin häntä Airolen piazzalla.

Valmistuttuani luokanopettajaksi totesin, että siinä ammatissa tarvitaan kaikki mahdolliset opinnot. Olin innostunut oppiaineista ja kokeiluista vuosien ajan. Nykyisin olen kiinnostunut oppilaista ja uuden oppimisesta heidän kanssaan.

Sain tänä vuonna opettajaharjoittelijan, joka oli tyttäreni ikäinen. Hän ei ollut aiemmin ollut koulussa töissä. Sain väläyksen nuoren opettajan herkkyyttä luokkaani. Tuollainenko minäkin olen joskus ollut? Hän teki aivan samaa kuin minäkin kautta aikojen - otti kontaktia lapsiin. Siitä se taival alkaa.



Ylpeys ja ennakkoluulo - elokuvan taikaa

Eräs Facebook-keskustelu innosti katsomaan Joe Wrightin ohjaaman elokuvan Ylpeys ja ennakkoluulo (2005), jossa Elizabeth on Keira Knightley ja herra Darcy on Matthew Macfadyen. Molemmat ovat englantilaisia. Donald Sutherland esittää Elizabethin  valkotukkaista isää,  hän luo vaikuttavan ja hurmaavan perheenpään, jonka ympärillä naisparvi kikattaa.
Jane Austinen romaani Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) on filmattu eri vuosikymmeninä. Elizabethin hahmon lumovoima kantaa romaania ja myös elokuvaan pitää löytyä kiehtova näyttelijätär.
Robert Ebert (Chicago Sun-Times) kirjoittaa lempeän arvostelun ja kehuu Keiran näyttelemistä – Keira tekee Elizabetista nykyaikaisen. Arvostelija ylistää elokuvan maaseudun mutaa ja arkisuutta, jota epookkidraamaan on saatu ylellisten sisäkuvien oheen. Hän mainitsee tanssin, jossa Elizabeth ja Darcy uppoavat omaan tunteensa maailmaan.
Minua viehätti elokuvassa Elizabethin hahmon ”tuittupäisyys”, itsetietoisuus, tinkimättömyys, halu päästä perille asioista, halu olla mukana. Hän tuo mieleeni hahmon tyttökirjoista – L.M. Montgomeryn ja Luisa May Alcottin tyttökirjat. Muistin amerikkalaisen Viona Ryderin elokuvassa Pikku naisia (1994). Hänessä on ulkonaisesti samaan kuin Keirassa. Toki Elizabethin hahmoa korostavat erilaiset naiset: ujo kaunotar Jane, höpsöt pikkusisaret, kanamainen äiti sekä viileät aateliset neidot.
Eräät FB-keskustelijat moittivat Keiraa myös Anna Kareninan roolissa. HeSan arvioin mukaan Anna Karenina – filmatisointi tyylittelee. Keiran nukkemaista kauneutta kehutaan ja toisaalta mainitaan hänen kapea-alaisuutensa.
Tarkkailin Keiraa Ylpeys ja ennakkoluulo  –elokuvassa ja on sanottava että kauniin näyttelijättären kasvoilla käyvät harvat ilmeet. Jos ajattelen suomalaista Irina Björklundia, tulee mieleen kasvoilla vaihtelevat ilmeet. Huomasin  Elizabethin isän Sutherlandin loppukohtauksessa saavan kasvoilleen valtavan määrän ilmeitä, kun tytär vihdoin löytää mieleisensä miehen. Keira on nukkemainen, siro ja hänellä on upeat hiukset. Hän kyllä sopii rooliin Elizabethina ja hänellä on mahdollisuus räväkkään aikakauden neidon kuvion uudistamiseen. Mutta jotain herkkyyttä ja tunnekirjon ilmentämistä kaipaisi lisää. Naurukin on opeteltua poseeraamista.
Elokuva pelaa visuaalisilla leikkauksilla ja vivahteilla.  Mutta toisaalta elokuvan voima on tarinassa ja päähenkilön taidossa eläytyä. Ehkä Keira on suosittu ulkoisen olemuksensa vuoksi. Kameran edessä hän on edustava ja sulokas. Hänessä on jo lapsesta kytenyt palo näyttelijäksi. Kuitenkin joku suosittu näyttelijätär kuten Julia Roberts tai Meryl Streep antavat katsojalle muutakin kuin vain kauniin kuoren.
Elokuva on myös viihdettä. Joillekin riittää ajanviete, suloisten kuvien vyöry. Uskonpa että monelle miehelle epookkielokuvat ovat raskaita katsoa, mutta miehille onkin tarjonnassa toimintaleffoja.  Taitaa tuokin olla muuttumassa – toimintahahmoissa on myös sankarinaisia. Viihteessä ei ole mitään pahaa. Pretty Woman -elokuvan tai Bridget Jones –filmit voi katsoa monta kertaa vain viettääkseen mökin sohvalla herkkuhetken. Elokuvassa muuttumisen ilo on paljaimmillaan vaikkapa Prinsessapäiväkirjoissa. Epäsuositusta teinitytöstä kehkeytyy mallikas prinsessa. Pretty Woman kertoo myös viihteellisen muuttumistarinan.
Elokuvan sivuroolissa Judi Dench esittää ylväästi Catherine de Bourgia, Darcyn sukulaista. Judissa on tyyliä ja vaikuttavuutta vaikka muille jakaa.
Ehkä opin katsomaan elokuvia myös analyyttisesti. Minulla on tapana eläytyä elokuvan maailmaan, varsinkin Jane Austin –filmatisointeihin tai muihin historiallisiin menestyselokuviin. Tunnekuohu tenhoaa, on nautinnollista elää näyttämön fiiliksiä kotisohvalla. Tulee mieleen Rakastunut Shakespeare (1998) – jonka tenhoava maailma on jäänyt mieleen.
Joskus koululaisena ihastelin Elisabeth I -elokuvia. Vuoden 1971 elokuvassa Elisabeth R kuningatarta näyttelee Glenda Jackson. Päiväkirjoissani olen kehunut Glendaa.  Minuun teki vaikutuksen hahmon taitava maskeeraaminen iäkkääksi neitsytkuningattareksi. Toki tässäkin tapauksessa kätketyt tunteet ja hovin juonittelu kiehtoivat.
Jane Austinin Ylpeys ja ennakkoluulo kuuluu kesä lukulistalle. Olisi kiinnostava lukea tuore käännös sekä yrittää lukea englanniksi. Kirja täyttää kaksisataa vuotta. Lukijana saan kuvitella ja yhdistellä visuaaliset kiemurat itse, mutta filmit vaikuttavat alitajuntaan.

Ylpeys ja ennakkoluulo – kirjan filmatisoinnit
Jane Austen (1775 - 1817), englantilainen kirjailija.
Luisa May Alcott (1832 – 1888), amerikkalainen,  Pikkunaisia (1868) – tyttökirjoja ja myös kirjoja aikuisille
L.M. Montgomery  (1874  1942), kanadalainen    -   Anna-kirjat ja Runotyttö-sarja