Opettaja vapaalla

Melkein kolme kuukautta olen ollut pois koulusta. Kuulen etäisiä kumuja villeistä päivistä mahtavan sijaiseni vihjaisemana. Sitten puhutaan, kun menen taas töihin. Opettajuus on kuunteleva korva, tarkkaileva silmä. Kumarrun pienen oppilaan puoleen ja juttelen pari sanaa. Rohkaisen, kyllä sinä kirjoitit hyvin tuon sanan. Virkistän pikkumiehen mielikuvitusta, jos joku ei keksi mitään kirjoitettavaa. Jollekin näytän liikennevalolapulla vihreää, kun hän tarvitsee ylenmäärin palkkiota. Se oikeastaa onkin kivaa - olla kontaktissa lapsiin ja puhella mukavia ja tukea. Riidat eivät inspiroi, mutta selvitettävä nekin on. Mutta sitten on hoppu välitunnille, ai niin pidetään kiirepalaveri ja muista merkitä poissaolot sähköiseen  Helmi-reissuvihkoon. Muista soittaa ja sopia palaverista. Koulutukseen pitä ehtiä. Kehittämiskokous, oppilashuoltotiimi kutsuu. Tavaratilaus pitää hoitaa. Kännykässä viestejä - vastaa niihin kohteliaasti.

Näin virkistävien ulkomaanviikkojen jälkeen tuo kaikki kuulostaa ihan siedettävältä ja terveelle aikuiselle sopivalta. Elämässä pitää olla työn lisäksi paljon kulttuuria, kauniita maisemia, kävelyä auringossa ja tuulessa, viipymistä luovassa tilassa aivan jossain muualla. Kuva on Salamiksen antiikkikaupungista Pohjois-Kyprokselta. Valtava muinaisalue!

Voisiko koulun kiirettä karsia? Voisiko työ olla kahden aikuisen tiimissä - järkevästi jaettuna hommia?

Romaanini on saanut vielä julkaisun jälkeen korjauksia. Romaani elää. Toivon että saan siitä palautetta.