1980-luvulla opiskelijana - Kuinka paljon kursseja yhteen opeen tarvitaan?

Opiskelin Turun yliopistossa 1970-luvun lopulla suomen kieltä ja kotimaista kirjallisuutta. Muistan Kerttu Saarenheimon ylvään ja runollisen tyylin. Pirkko Alhoniemi oli uuden ajan luennoitsija. Yleisen kirjallisuuden laitokselta muistan Veijo Hietalan, joka yhä kertoo telkkarissa näkemyksiään tv-saippuasarjoista.

Myös Outi Valle teki minuun vaikutuksen, kun hän piti kuunelmakurssia Yleisen kirjallisuuden puolella.  Tein Mika Waltarin Sinuhe-romaanin kuunnelmaversiosta gradun. Opiskelin puheoppia ja pohdin Neferneferneferiä ja Sinuhea. Asuin Vilulinnan takana yliopiston mäellä ja puutalokämppää lämmitettiin kaakeliuunilla, johon halot hakkasin talon kellarissa. Pihalle näkyi Tuomikirkon torni.

Puhelin oli pöydällä kotona - ei mobiiliversiona taskussa. Näin tietokoneen  Opettajankoulutuslaitoksella. Istuin tietokonehuoneessa ja virkkasin, sillä arvelin, ettei laite kosketa milloinkaa minua.  Usean kuutiometrin kokoisesta tietokoneesta saatiin reikänauhaa pitkinä liuskoina. Näin ensimmäisen kannettavan mobiilipuhelimen, Mobiran v. 1988. Se oli niin painava, että sitä kutsuttiin raahattavaksi ja se maksoi melkein 20 000 markkaa.

Isä osti minulle sähkökirjoituskoneen, jonka olisi saanut myös tietokoneliitännällä, mutten arvellut sellaista liitäntää tarvitsevani. Kun kirjoitin kirjallisuuden gradua mökillä, kulutin ison pinon  valkoisia korjausliuskoja. Teksti oli siis suoraa printtiä ja korjaukset tehtiin paperille heti. Jos halusin liittää lauseen tekstiin, piti naputella koko sivu uusiksi. Poltin suttupaperit takassa. Nykyinen tietokoneen voimallinen keybordin näppäilyni on peräisin mekaanisen kirjoituskoneen ajalta, jolloin ei ollut hipaisunäppäimiä.

OKL:ssa riitti kursseja loputtomasti. Menin sinne haaveenani ammatti, jossa varmasti työllistyn. Olin epäillyt, ettei äidinkielen opettajana saisi töitä. Palasin välillä kirjallisuuden opiskelijaksi, kun OKL:n tiukka lukujärjestys ahdisti. Surffailin kahden laitoksen välillä ja sain tuplamaisterin paperit. Tuntui uskomattomalta, että sain luokanopettajan  käsityötentit ja pakolliset liikunnat ja pianonsoitot suoritettua. Poissaoloa ei siellä laitoksessa tunnettu. Myöhemmin kasvatustiede vielä kiinnosti ja houkutti Hakalan koulun jälkeen jatko-opintoihin 1990-luvulla. Opinnot päättyivät vasta väitökseen v. 2004.

OKL:ssa Pirjo Viitanen oli kiehtova persoona ja taitava kuvismaikka. Hän taisi varoitella minua hallinnollisista töistä.  Jälkeenpäin ajateltuna kasvatustiede meni silloin harakoille, kun en ollut ketään kasvattanut. Nyt voisin jopa hyötyä kasvatustieteen opiskelusta, kun uraa on viisi vuotta jäljellä. Ars- näyttely Helsingissä oli vaikuttava elämys.

Tein kasvatustieteen gradun luovasta kirjoittamisesta. Se oli parigradu, mikä oli aika mielenkiintoinen kokeilu. Ihailin Jorma Heikkilää, luovuusoppinutta. Opetin pienessä puukoulussa Turussa ja teetin graduun liittyviä ainekirjoituksia. Tuo Juhannuskukkulalla sijainnut koulu jätti hyvän muiston. Normaalikoulu oli aika epänormaali. Siellä vallitsi kilpailun henki. Opettajille piti vääntää ihmetunteja.  No, onneksi niistä selvittiin nuoruuden energialla.

Olen harrastanut kasvatustiedettä ja kirjoittanut päiväkirjaan koulusta, kasvatuksen tutkimisesta ja opettajuudesta. Mielipidekirjoituksiakin on tullut julkisuuteen.

Olisiko opiskeluaikani ollut erilainen, jos olisin elänyt Facebook-maailmassa tuolloin. Muistan valtavat kirjapinot kotimaisen kirjallisuuden lopputenteissä - kymmenen kirjailija koko tuotanto. Suomen kielessä piti ahmia 1000 sivua kielioppia, jonka sain neljännellä kerralla suoritettua. Meinasin jo jäädä sukulaisten luo Italiaan, kun missasin suomen gradutentin. Eräs diplomaatin leski sanoi, ettei kannattanut jäädä vaille lopputuntintoa. Uskoin häntä Airolen piazzalla.

Valmistuttuani luokanopettajaksi totesin, että siinä ammatissa tarvitaan kaikki mahdolliset opinnot. Olin innostunut oppiaineista ja kokeiluista vuosien ajan. Nykyisin olen kiinnostunut oppilaista ja uuden oppimisesta heidän kanssaan.

Sain tänä vuonna opettajaharjoittelijan, joka oli tyttäreni ikäinen. Hän ei ollut aiemmin ollut koulussa töissä. Sain väläyksen nuoren opettajan herkkyyttä luokkaani. Tuollainenko minäkin olen joskus ollut? Hän teki aivan samaa kuin minäkin kautta aikojen - otti kontaktia lapsiin. Siitä se taival alkaa.

Ylpeys ja ennakkoluulo - elokuvan taikaa

Eräs Facebook-keskustelu innosti katsomaan Joe Wrightin ohjaaman elokuvan Ylpeys ja ennakkoluulo (2005), jossa Elizabeth on Keira Knightley ja herra Darcy on Matthew Macfadyen. Molemmat ovat englantilaisia. Donald Sutherland esittää Elizabethin  valkotukkaista isää,  hän luo vaikuttavan ja hurmaavan perheenpään, jonka ympärillä naisparvi kikattaa.

Jane Austinen romaani Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) on filmattu eri vuosikymmeninä. Elizabethin hahmon lumovoima kantaa romaania ja myös elokuvaan pitää löytyä kiehtova näyttelijätär.

Robert Ebert (Chicago Sun-Times) kirjoittaa lempeän arvostelun ja kehuu Keiran näyttelemistä – Keira tekee Elizabetista nykyaikaisen. Arvostelija ylistää elokuvan maaseudun mutaa ja arkisuutta, jota epookkidraamaan on saatu ylellisten sisäkuvien oheen. Hän mainitsee tanssin, jossa Elizabeth ja Darcy uppoavat omaan tunteensa maailmaan.

Minua viehätti elokuvassa Elizabethin hahmon ”tuittupäisyys”, itsetietoisuus, tinkimättömyys, halu päästä perille asioista, halu olla mukana. Hän tuo mieleeni hahmon tyttökirjoista – L.M. Montgomeryn ja Luisa May Alcottin tyttökirjat. Muistin amerikkalaisen Viona Ryderin elokuvassa Pikku naisia (1994). Hänessä on ulkonaisesti samaan kuin Keirassa. Toki Elizabethin hahmoa korostavat erilaiset naiset: ujo kaunotar Jane, höpsöt pikkusisaret, kanamainen äiti sekä viileät aateliset neidot.

Eräät FB-keskustelijat moittivat Keiraa myös Anna Kareninan roolissa. HeSan arvioin mukaan Anna Karenina – filmatisointi tyylittelee. Keiran nukkemaista kauneutta kehutaan ja toisaalta mainitaan hänen kapea-alaisuutensa.

Tarkkailin Keiraa Ylpeys ja ennakkoluulo  –elokuvassa ja on sanottava että kauniin näyttelijättären kasvoilla käyvät harvat ilmeet. Jos ajattelen suomalaista Irina Björklundia, tulee mieleen kasvoilla vaihtelevat ilmeet. Huomasin  Elizabethin isän Sutherlandin loppukohtauksessa saavan kasvoilleen valtavan määrän ilmeitä, kun tytär vihdoin löytää mieleisensä miehen. Keira on nukkemainen, siro ja hänellä on upeat hiukset. Hän kyllä sopii rooliin Elizabethina ja hänellä on mahdollisuus räväkkään aikakauden neidon kuvion uudistamiseen. Mutta jotain herkkyyttä ja tunnekirjon ilmentämistä kaipaisi lisää. Naurukin on opeteltua poseeraamista.

Elokuva pelaa visuaalisilla leikkauksilla ja vivahteilla.  Mutta toisaalta elokuvan voima on tarinassa ja päähenkilön taidossa eläytyä. Ehkä Keira on suosittu ulkoisen olemuksensa vuoksi. Kameran edessä hän on edustava ja sulokas. Hänessä on jo lapsesta kytenyt palo näyttelijäksi. Kuitenkin joku suosittu näyttelijätär kuten Julia Roberts tai Meryl Streep antavat katsojalle muutakin kuin vain kauniin kuoren.

Elokuva on myös viihdettä. Joillekin riittää ajanviete, suloisten kuvien vyöry. Uskonpa että monelle miehelle epookkielokuvat ovat raskaita katsoa, mutta miehille onkin tarjonnassa toimintaleffoja.  Taitaa tuokin olla muuttumassa – toimintahahmoissa on myös sankarinaisia. Viihteessä ei ole mitään pahaa. Pretty Woman -elokuvan tai Bridget Jones –filmit voi katsoa monta kertaa vain viettääkseen mökin sohvalla herkkuhetken. Elokuvassa muuttumisen ilo on paljaimmillaan vaikkapa Prinsessapäiväkirjoissa. Epäsuositusta teinitytöstä kehkeytyy mallikas prinsessa. Pretty Woman kertoo myös viihteellisen muuttumistarinan.

Elokuvan sivuroolissa Judi Dench esittää ylväästi Catherine de Bourgia, Darcyn sukulaista. Judissa on tyyliä ja vaikuttavuutta vaikka muille jakaa.

Ehkä opin katsomaan elokuvia myös analyyttisesti. Minulla on tapana eläytyä elokuvan maailmaan, varsinkin Jane Austin –filmatisointeihin tai muihin historiallisiin menestyselokuviin. Tunnekuohu tenhoaa, on nautinnollista elää näyttämön fiiliksiä kotisohvalla. Tulee mieleen Rakastunut Shakespeare (1998) – jonka tenhoava maailma on jäänyt mieleen.

Joskus koululaisena ihastelin Elisabeth I -elokuvia. Vuoden 1971 elokuvassa Elisabeth R kuningatarta näyttelee Glenda Jackson. Päiväkirjoissani olen kehunut Glendaa.  Minuun teki vaikutuksen hahmon taitava maskeeraaminen iäkkääksi neitsytkuningattareksi. Toki tässäkin tapauksessa kätketyt tunteet ja hovin juonittelu kiehtoivat.

Jane Austinin Ylpeys ja ennakkoluulo kuuluu kesä lukulistalle. Olisi kiinnostava lukea tuore käännös sekä yrittää lukea englanniksi. Kirja täyttää kaksisataa vuotta. Lukijana saan kuvitella ja yhdistellä visuaaliset kiemurat itse, mutta filmit vaikuttavat alitajuntaan.

Ylpeys ja ennakkoluulo – kirjan filmatisoinnit

• Ylpeys ja ennakkoluulo, elokuva vuodelta 1940
• Ylpeys ja ennakkoluulo, televisiosarja vuodelta 1980
• Ylpeys ja ennakkoluulo, televisiosarja vuodelta 1995 – Jennifer Ehle ja Colin Firth
• Ylpeys ja ennakkoluulo, elokuva vuodelta 2005
• Eksyin Jane Austenin maailmaan, 4-osainen televisiosarja vuodelta 2008

Jane Austen (1775 - 1817), englantilainen kirjailija.

• Sense and Sensibility (1811, suom. Järki ja tunteet, 1952)
• Pride and Prejudice (1813, suom. Ylpeys ja ennakkoluulo, 1922, 1947 ja 2013)
• Mansfield Park (1814, suom. Kasvattitytön tarina, 1954)
• Emma (1815, suom. Emma, 1950)
• Persuasion (1817, suom. Viisasteleva sydän, 1951

Luisa May Alcott (1832 – 1888), amerikkalainen,  Pikkunaisia (1868) – tyttökirjoja ja myös kirjoja aikuisille

• Plumfieldin pojat ja mitä heistä tuli (suom. Elma ja Aarne Voipio) WSOY, 1992
• Kahdeksan serkusta (suom. Ville Hynynen) WSOY, 1992
• Kun ruusu puhkeaa (suom. Alli Wiherheimo) WSOY, 1992
• Tytöistä parhain (suom. Lyyli Reijonen) WSOY, 1992
• Naamion takana: kootut kertomukset (suom. Inkeri Koskinen) Helmi Kustannus, 2005

L.M. Montgomery  (1874  – 1942), kanadalainen    -   Anna-kirjat ja Runotyttö-sarja

Kasvatan "nettipoliiseja"

Minulle on tärkeää luoda yhteisön tuntu ja yhteispelin konkretia luokassa.  En tykkää, että lapset istuvat erikseen, kun tulevaisuus on kuitenkin tiimityötä. Tärkeää on, että he puhuvat opittavasta asiasta muun juoruilun ohella.  Tuntuu hyvältä, kun he ratkovat tehtäviä yhdessä –  aivot työskentelevät opittavan asian kimpussa. Pieni juttelu sopii tilanteeseen. 

Joskus olen kokeillut hiljaisia hetkiä – esim. silloin, kun opettan uuden asian tai annan ohjeita. Lukuhetki  kiinnostaa kaikkia kirjastoreissun jälkeen. Saatan itse poiketa vaikka monistuskoneella ja luokassa luetaan hiljaa.  Minulle tulee nöyrä olo – olen opettanut lapsukaiset lukemaan. Osa toki luki jo kouluun tullessaan. Monipuolinen lukutaito on maittava eväs matkalla. Lukeminen muodostaa identiteettiä, muokkaa mielen sisältöä, antaa nautintoa, auttaa kommunikoinnin hiomisessa, opettaa suomea.

Myös kirjoitustaito on kehkeytynyt lapsille pikkuhiljaa. Helposti jokin taito jämähtää –  osaan tämän ei tarvitse yrittää parantaa. Käsiala voi olla melkoista lipsumista. Tarinan pituus voi jäädä pariin riviin. Mutta runsaat harjoitukset parantavat tulosta ja lukeminen lisää kirjoitustaitoa. On myönnettävä, että kirjoittamisen opiskelu vaatii rauhallisia hetkiä. Kiireettömyys on harvinaista herkkua nykykoulussa.

Nautin siitä kun kerron oppilaille kiehtovia tietojuttuja ja opastan kohti tulevaa. Toivon, että heistä tulee "nettipoliiseja", jotka eivät loukkaa toisia netissä vaan ohjaavat tyylikkäästi muitakin.

Nettietikettiä pitää opettaa ihan koko peruskoulun ajan. Aloitamme tietokoneen oikeasta käytöstä ja etenemme julkaisun pohtimiseen – kuka näkee tekstin, loukkaako teksti? Virtuaalisen todellisuuden hahmottaminen vaatii harjoittelua. Eräs oppilas määritteli netin tietometsäksi. Lisäksi se on viihdemesta, valheviidakko, tiedonpuu. Suunnistustaitoa tarvitsevat kasvattajat ja lapset.

Pieni lapsi voi chattailla porukassa. Puhelin naputtaa viestejä vaikka kuinka myöhään yöhön ja kieli saattaa olla rumaa ja halventavaa. Vanhempien tulee lukea koululaisen viestejä, ettei lapsi luule, että hän voi levittää kiroiluviestejä. Tunteettomuus ei saa levitä lasten maailmaan.

Sadut ja kertomukset. Niistä puhuvat viisaat opettajat. Minun pitää yrittää ehtiä lukea oppilaille. Jos saisi pari lisätuntia äikkään, niin voisi tuoda lisää sadun ja tarinan maailmaa lapsille. Askartelua, piirtämistä, veistämistä, valokuvausta, lautapelejä, näytelmiä, riidatonta yhteiselämää. Iltapäiväkerho on hyvä lisä lapsen päivään.

Haluan viedä lapsia taiteen luokse, teatteriin, sirkukseen, konserttiin, museoihin. Koskaan en voi tietää millainen tulevaisuus lapsella on ja jokin idea voi jäädä heille kytemään ja ohjata eteenpäin.  Mieheni kävi lapsena kokeiluperuskoulua ja innostui elektroniikasta jo koululaisena. Elämys jää mieleen. Taiteen avulla saamme välähdyksiä kulttuurin suurista saavutuksista, jotka saamme kukin ottaa omalla tavallamme vastaan.

Luokassa opimme perusasioita. Erityisesti matikka vaatii ponnistelua ja elämyksiä, että oppisi jotain hyvin.  Keväällä Tampere tarjoaa matikkaakin Vapriikissa Bagdad-työpajassa. Huhtikuussa voisi mennä  musiikkidraamasta suoraan kalatapahtumaan – kalojen tuntemista ja musiikkia Filharmoniassa! Elämän perusasioita – ruoka ja taide.

Kun joskus jää eläkkeelle, tulen kaipaamaan yhteisöllisyyttä, jota koulussa on parhaina hetkinä. Joku lukee open pöydän alla, joku laskee laskuja lattiatyynyillä, joku kuiskii hyvää juttua vitsikirjasta, loikoillaan hiihtopäivän jälkeen posket punaisina. Kiireettä.

Hiihtopäivän riemua.

Leikki on lasten työtä.

Ilo

Ilo on sinussa itsessäsi eikä tavarassa ja talossa. Voin ostaa kengät ja silittää vahvaa nahkaa ja nauttia ajatuksesta, että kävelen kuivalla kadulle uusissa mustissa kävelykengissä ja leuto tuuli hyväilee kasvojani.  Ilo läikähtää pienestäkin asiasta. Hyvän tunteen syntyyn ei tarvita suuria materiaalisia tuotekasoja. Olen yrittänyt ostamalla löytää onnea, mutta saan kaupoista kaapit täyteen roinaa ja riepuja, mutten jatkuvaa iloa.

Iloitsen onnistuneista ostoksista: mekoista, paidoista, huiveista, koruista, laitteista. Huolehdin niistä. Pesen ja laitan henkarille vaatteeni. Pidän huolen omista tietokoneista ja kameroista. Kun lähden matkalle, tiedän, että  varusteeni riittävät koko reissun ajan. Usein otan vielä liikaa mukaan, ettei tulisi kiusausta ostaa uutta. Matkassa eräs hauskuus on pakkaamisen suunnittelu. Matkalaukun raahaaminen ei ole hupaisaa, mutta se oli juhlaa, kun saan laukun hotelliin ja asetun matkakotiin. Reissussa pärjää vähällä roinalla.

Ilo pakenee, kun on synkkää ja masentavaa, mutta ilon nuppu on sydämen peräkamarissa. Minä voin houkutella ilon mieleeni ajatuksilla. Pahan tunteen tuottaminen muille on helppoa, mutta hyvän tunnelman levittäminen kantaa meitä kaikkia.

Ilo löytyy kotimaan maisemasta kirpeänä talvipäivänä. Pakkaskävelyllä minun on pakko kuvata lumisia puita ja kirkasta taivasta. Tupruava lumisade ei viehätä, kun asun omakotitalossa ja lumi on lykättävä korkeiksi valleiksi lihasvoimalla.

Kotipihan kynttilälyhty ja torpan rauha tuovan hyvän mielen. Lukonmäen suunnassa näkyy toisinaan muhkea auringonlasku.

Selkeä ilon lähde on Eurajoki ja mökki siellä. Minua on syytetty, kun teetimme isot hakkuut viime kevättalvella. Kesän aikana nousi jo leppäpensaikko, ja metsätyökoneen jäljet häipyivät ruohoon ja kaislikkoon. Mökillä ihailen maisemaa, joka avautuu avarana ikkunoista, terassilta ja pihalta. Olen tuijotellut meren välkettä ja värien vaihtelua maisemassa jo yli neljäkymmentä vuotta. Pienet työt ilahduttavat, metsäkävelyt, vilahtavat eläimet, lintujen huudot, rasahdukset pensaikossa. Meren yllä näen lukemattomat ja aina uskomattomat auringonlaskut.

Iloitsen miehestäni ja molemmista lapsistani. Ystävien tapaaminen on hauskaa ja rentouttavaa. Työnikin on ollut tänä syksynä ihmeen rentoa ja leppoisaa – olen tehnyt muutaman tunnin vähemmän kuin kuuluisi opetusvelvollisuuteen. Suvussani on monia viisaita ihmisiä. Joskus voi tulla erimielisyyksiä, mutta laiha sopu lihoaa vähitellen yhteisymmärrykseksi.

Iloa jouluusi!

Kapinaa lasten parhaaksi!

Lapset on ihania! Yleensä, usein, aina, oikeesti. Tää koulusysteemi vain on niin tiukka, että lapsi väsyy ja kiukuttelee, kun oppitunnilla tulee liian etäistä tai vaikeaa tietoa pää täyteen. Kieliopilla päähän! Verbi, nomini, possessiivisuffiksi ei oikein ole lapsen maailman tärkein juttu. On hienoa osata omaa kieltä ja oppia muita kieliä, mutta miten me muuttaisimme koulua lasta kiinnostavammaksi ja oppimista suosivaksi. Tunnetta mukaan, niin oppiminenkin vahvistuu. Aika kova kiire on ja hitaasti oppiva lapsi on hädässä

.

Tarkoitan leikkimisellä sitä, että opetetaan faktat otsa rypyssä, mutta sitten löydetään tuokio soveltamiseen leikissä, lautapelissä, tietokoneharjoittelussa. Katsotaan lämpömittaria, kokeillaan liukeneeko sokeri veteen, tutkitaan, läträtään materiaaleilla, kosketellaan savea. Muovaillaan maapallo ilmapallon päälle paperista ja liisteristä. Muotoillaan Suomen kartta, jota saa koskea. Leikitään kauppaa ja yhteiskuntaa. Joku kehuu, että juonellinen opetus on lapselle helpompaa – kertomuksia on jopa Matikka-kirjassamme!

Tavallisella oppitunnilla ei ehdi soveltaa kovin paljon. Oppikirja sisältää tietoa ja kirjaa käyttäen on helppo mennä kuin juna oppitunti kerrallaan monia asioita läpi. Opettaja ei jaksa pystyttää sirkusta jokaista tuntia varten. Luokanopettaja ei voi luoda uutta oppimateriaalia tietokoneella jokaista tuntia varten, kun jo puhelut asiantuntijoiden ja vanhempien kanssa voivat viedä tunteja viikossa. Sähköposti ja sähköinen reissuvihko nappaavat aikaa päivittäin. Tuntien valmistelu ja kokeiden korjaaminen vaativat osansa. Joskus pitää mennä opiskelemaan uutta, ettei ihan uraudu opettajantuoliinsa. Tahdon, että kustantajat tekevät upeaa oppimateriaalia tietokoneille.

Tahdon, että oppilailla on käytettävissä riittävästi tietokoneita. Myös kotona. Perusasioita voisi lukea kotona tietokoneelta open ohjeen mukaan ja koulussa voitaisiin kehitellä tietoja ja taitoja syvemmiksi.

Joku opettaja voisi sanoa: Opetussuunnitelmaa ei  tarvitse muuttaa. Tietotekniikka ei tuo mitään uutta oleellista. Kaikki on hyvää niin kuin se on aina ollut. Oppikirjoja vain lapsille ja se on siinä. Kouluviihtyminen ei vaadi panostusta – alakoulussa viihdytään kyllä. Kumma kyllä, vanha kapinahenkeni herää henkiin ja olen eri mieltä.

Koulu vaikuttaa lapsen identiteettiin – miten peruskoulu tukee henkisesti vahvaksi kasvamista? Koulu määrittelee lapsen numeroin ja moni opettaja olisi valmis antamaan numeroita jo 3. tai 4. luokkalaisille oppilaille. Numerot sopivat kokeneemmalle koululaiselle, kun itsetuntoa on jo hiukan kasvanut.

Koulutyön kiire kyynistää opettajia. Hoidettavia asioita on kukkuroittain. Tökkivä tietokoneohjelma kiukuttaa maikkoja. Liikaa tietoteknistä osaamista vaaditaan – sanoo joku. Luokat käyttävät tietokoneita hyvin eri tavoin alakoulussa. Oppilaat tarvitsevat monipuolisia taitoja tulevaisuudessa. Perustaitoja. Minäkin olen ollut hyvin kyyninen. Mutta lasten kanssa saa huomata, että he ovat nauravia ja itkeviä. Heitä varten vielä nämä vuodet. Töissä.

Stay healty in the work

I think that it is important that you separate working hours and your  free time. I had vacant period for six months after I have been teaching for 26 years.This time I was not studying further. I just had vacation and I spend some time in Spain and then at the summerhouse and there I was sawing the firewood. I was also writing a novel (about a woman who is living in a cottage in the woods by the sea). I was not writing about me - it is a fictional story.
In Finland workers can have job alternative leave so that someone unemployed person is working instead of the incumbent or earner. Then you can have paid from the  unemployment funds.
I have got exhausted in my work (as a teacher) sometimes - one time it was really  hard and I was at home for four weeks about 13 years ago. Now I work 83% of my working time and I have time to plan my lessons better. I happen to have now lovely pupils.
The teaching is funny - you can plan and work for the lessons endlessly if you are not careful. When I teach so many different subjects I can always find interesting new scheme and then I try to learn new things so that I can tell my pupils about the world  or we make together some interesting new projects. Occasionally you just hog excessively and you are under a burden.
It is important to have some other hobbies - exercises and mental hobbies. I have a treasure chest - it is my briefcase with pearls and tools which I use when making pearl necklaces. In Finland we can have supervision of work and there we can talk about difficult things in work, it is paid by the employer. It has helped me, because there the talking is confidential.

It is good to have friends and family near you and spend some time with them and have fun in you spare time!

(Kirjoitin jutun englannin kieliseen blogiini, mutta postaus ei onnistunut, siispä tänne!)

Opettajan tarinat identiteetin rakentajina

Opettajana työskentelen monien tarinoiden keskellä. Minulle kertyy paljon katkelmia ihmisten elämästä, perheistä, lapsista. Kerron luotettaville ystäville tainoita oppilaistani - toki suojelen lasten yksityisyyttä. Kunnioitan vaitiolovelvollisuutta.

Minun opettajuuteni muodostuu vaiheista, joilta kaikilta on kertynyt kokemuksia, joista olen kertonut kollegoille ja ystäville. Kuuntelin, kun kaksi yläkoulun opettajaa kertoi vauhdikkaasti oppilaistaan hurjia tarinoita. Mieleen jäävät hullut, poikkeavat tilanteet, joille voi nauraa jälkeenpäin. Joskus lapsen kohtalo surettaa. Kertomalla työstämme kokemusta osaksi ammattitaitoamme.

Kerroin väitöskirjassa omaa historiaani - kirjoitusaika oli 1999 - 2004. Jos nyt kirjaisin uranarratiivin, omaelämäkerran, se värittyisi tämän hetken näkökulmalla.

Vuorotteluvapaa irroitti minut koulusta ja tuskaisesta vääntämisestä,  tylsistymisestä. Sain kokea vapaalla, että oppiminen voisi olla hauskaa, kun olin turhautunut kehittämiseen ja uuden opetteluun.

Eräs kollega kysyi, että olenko vielä vapaalla, kun päivityksissäni on oudon postitiivinen sävy. Opetan pientä, hyvinkäyttäytyvää ja oppimisenhaluista luokkaa, joilla on asiat kunnossa. Luokkani tarina ei oikeastaan myötäile tämän päivän koulusta kerrottuja kauhutarinoita laisinkaan. Oikeasti kouluissa on todella paljon hauskoja, fiksuja, innostuneita lapsia ja nuoria.

Toki on kipeästi käyttäytyviä ja syrjäytyviä oppilaita. Lastenhuoltoa tarvitaan joidenkin lasten elämää parantamaan. Näyttää siltä, että koulussa on lapsia, joiden elämä tulee olemaan rankkaa ja täynnä kamppailua. Oletan että maahanmuuttajapoikien kotoutuminen voi tuottaa vaikeuksia. Mahdollisesti tämä on aihepiiri, josta ei paljon julkisesti puhuta. Ainoa keino mielestäni olisi miesohjaaja/nuorisotyöntekijä, joka tukisi harrastuksia vailla olevaa poikaporukkaa.

Me kerromme elämäntarinaamme, työurakertomusta aina uudesta näkökulmasta. Uupuneen opettajan on vaikea nähdä valoa työssään. Liian kiltti opettaja tekee kaiken mitä käsketään ja ottaa liikaakin tunteja - elämäntilanne pakottaa ahkeroimaan. Onnistumisen pakko ja yksintekeminen turhauttavat - kaikkeen ei yksi ihminen veny. Työhön liittyy myös jatkuvasti uusia vaatimuksia ja lisätehtäviä - vanhoista velvollisuuksista ei juuri luovuta.

Jokin tarina oppilaasta irtaantuu tietystä henkilöstä ja muuttuu miltei fiktioksi. "Kerran tapahtui ihan uskomaton juttu kun menin oppilaiden kanssa kaupunkiin. Oppilas kiipesi bussipysäkin katolle, oppilas käveli keskellä tietä vilkkaalla kadulla..." Joku kokemus vain muuttuu rakennustiileksi opettajuudessani - se ei kuulu enää tiettyyn lapseen. Tarinan alkuperäinen lapsi on jo kasvanut isommaksi ja voi olla täysin erilainen ja muuttunut.
Opettaja voi kertoa selviytymistarinoita - kommelluksista huolimatta on pärjätty.

"Opetin kerran yhdelle urheilijapojalle tunnin tukiopetuksessa, että kilometri on 1000 metriä." Tälläiset tarinat muokkaavat minua - muistan että jokin oppiminen voi vaatia aikaa.

Sain mahdollisuuden kertoa tästä teemasta Kasvatustieteen päivillä Helsingissä marraskuussa. Pohdin narratiivista identiteettiä. Miten me rakennamme itseämme kertomalla tarinoita? Meillä voi olla tarina itsestämme vanhempana, suomalaisena. Suomalaiset kirjoittavat paljon - sekin luo identiteettiä.

Opettaja, lähetä minulle sinua koskettanut tarina oma urasi varrelta. Olet ehkä pohtinut ja kertonut jostain kohtaamastasi oppilaasta tarinoita.
Kasvattaja lähetä tarina mieleen jääneestä kasvatustilanteesta lapsen kanssa.
Käsittelen tekstiäsi nimettömänä, vailla paikkakuntaa, esimerkkinä, tieteen aineistona.
Kiitos, jos innostut lähettämään.  helenaho@windowslive.com